Tuuli ylhä, iäinen,
Lähde elon kaikkien,
Lahjamme sä ota vastaan,
Suomaas on mi ainoastaan!
Herää, liekki läikykäs,
Herää, tuuli, huimaks tullen!
Liekki, saaos lempimäsi
Tuuli, saa mi kuuluu sullen!
4.
Jo saapuu tuuli syöksyen;
Kas kuinka tuleen se jo tarttuu,
Mi kasvaa räiskyin, hulmuten,
Ja korkeaksi kohta karttuu.
Ja liekit leimuu, huimenee,
Ja tuulen humu tuimenee.
Kiertää tulikielekkeet,
Ja säihkyin lentää säkeneet;
Jättiläiseks yltyy
Liekit, kunnes kyltyy
Vihdoin lepäämään
Syliin tuulispään.
Kas, kuin luonnon mahdit nuo
Lempens' surmaksensa suo!
5.
Sylkyttäkää suitsukkeita,
Soinnuttakaa kanteleita!
Irti kahlehista maan
Ynnä kuolon kalvakkaan
Tyrmästä jo nouskosi,
Liekin käet sua hautavi.
Henki, kirpos kahleesi!
6.
Kuin tuulet vapaat vaeltaa
Halk' ilman merten aukeain,
Niin elon tuskat unhottain
Sun sielus siivittyä saa.
Ah, Styksin tumman jättäen
Sä kiitää saathan riemuiten
Jo lehtoon heljään autuaitten,
Miss' osan sulomman te saitten.
Et orja tuonen oo, et maan.
Sä sielu, vapaa oot. Ja me?
Taakkamme koska taukookaan?
Sun luokses konsa saavumme?
Ja nyt kohosi ylös pilviin ratiseva liekki. Se valaisi kirkkaiksi tummat kypressit. Kipinät lentelivät yli korkean muurin, ja varhain työssään ahertavat kalastajat huomasivat kummakseen, että meren laineet äkkiä saivat punaisen hehkun.
Mutta Ione seisoi yksinään, erillään joukosta, ja kasvot käsien peitossa hän ei huomannut liekkejä, kuullut valitushuutoja eikä soittoa. Hänet oli vallannut vain yksi tunne: yksinäisyyden. Hän ei ollut vielä päässyt siihen rauhottavaan mielialaan, jolloin me tunnemme, ettemme olekaan yksin — että vainajatkin voivat olla luonamme.
Tuulenviri auttoi roviolle asetettujen poltinaineiden tehoa. Hetki hetkeltä liekki pieneni, leimahti jälleen, tuprusi kipinöitä ja vihdoin kuoli kokonaan — elämän vertauskuva. Joka vastikään oli ollut täynnä elämänhaluista toimintaa ja tulta, oli nyt muuttunut kuolleeksi tuhkakasaksi.