»Anteeksi», pappi ehätti sanomaan, sillä ahneus, hänen pääominaisuuksiaan, kuiskasi hänelle, ettei hän saisi jäädä tulevien lupauksien varaan, »anteeksi, sanoit äsken oikein: tunnemme toisemme. Jos tahdot minut pysymään vaiti, täytyy sinun antaa jotakin etukäteen voidakseni uhrata Harpokrateelle.[87] Jotta ruusu, vaitiolon ihana kukka, saisi kestävät juuret, täytyy sinun vielä tänä yönä antaa kultavirran sitä kastella.»
»Kuinka sukkelaa ja runollista», Arbakes vastasi yhä edelleen entisellä lempeällä äänellä, jonka oikeastaan olisi pitänyt varottaa ja pelottaa hänen ahnetta toveriaan. »Etkö jaksa odottaa huomiseen?»
»Miksi lykkäystä? Luulet ehkä, että pelkään saavani moitteita, kun niin myöhään esitän todistukseni annettuani viattoman niin kauan kärsiä, ehkä senvuoksi aikailet. Ja eikö nykyinen epäröintisi ole huono merkki vastaisesta anteliaisuudestasi.»
»Hyvä on, Kalenus, mitä vaadit minut maksamaan?»
»Henkesi on kallis ja rikkautesi suuri», pappi vastasi irvistäen.
»Entistä sukkelampaa ja runollisempaa. Mutta sano — mikä on hinta?»
»Arbakes, olen kuullut, että jossakin salaisessa kammiossa, sen oskilaisen holveikon alla, jolla sinun muhkea talosi lepää, on kasottain kultaa, maljakoita ja jalokiviä, joiden arvo kykenee kilpailemaan edesmenneen Neeron rikkauksien kanssa. Sinun kultakasasi ei paljoakaan vähene, vaikka teetkin minusta Pompeijin rikkaimman papin.»
»Tule, Kalenus!» Arbakes virkkoi hyväntahtoisella ja rehellisen vakavalla äänellä, »olet vanha ystävä ja ollut uskollinen palvelija. Sinä et halunne tuhota elämääni, varsinkin kun tahdon palkkio-odotustasi lyhentää. Menkäämme yhdessä aarrekammioon, josta puhuit. Silmiäsi häikäisee lukemattomien kultaharkkojen välke ja arvaamattoman kallisarvoisten jalokivien hohto. Ja tänä yönä saat palkkionasi kantaa aarrekammiosta niin paljon kuin yhdellä kerralla jaksat. Kun olet huomannut, mitä ystäväsi omistaa, et liene niin hullu, että tahdot sen tuhoa, jota onnetar näin suosii. Kun Glaukusta ei enää ole, saat toistamiseen tehdä matkan aarrekammioon. Enkö toimi rehellisesti ja ystävänä, mitä?»
»Oh, suurin, paras ihmisistä!» Kalenus huudahti ilosta miltei itkien, »voitko antaa anteeksi epäoikeutetut epäilykseni jalosta luonteestasi, henkesi ylevyydestä?»
»Vaiti! Menkäämme heti oskilaiseen holveikkoon!»