Tällaista oli keskustelu — se esitti puheenaolevan ajan nuorten tuhlarien tavallista mielialaa, jonka vertaista vuosisata sitten tapasi Pariisin kevythenkisissä piireissä — tällaista oli keskustelu Lepiduksen uhkeassa trikliniumissa sillaikaa kun Glaukus vietti aikaansa aivan toisenlaisessa ympäristössä.
Kun tuomio oli langetettu, ei Glaukus enää saanut olla Sallustuksen, ainoan ystävänsä vartioitavana. Hänet vietiin forumille, jossa vartijat seisoivat pienen oven edustalla Jupiterin temppelin kupeella. Paikkaa ei enää näy. Ovi aukeni sisäänpäin samaan merkilliseen tapaan, millä nykyaikaiset ristiportit, ne kääntyivät keskiakselinsa ympäri niin, että oven saattoi vain puoliselälleen avata. Tähän pieneen loukkoon vanki työnnettiin, hänen eteensä pantiin leipä ja kulhollinen vettä, ja niin hänet jätettiin pilkkopimeään ja, kuten hän luuli, yksinäisyyteen. Niin äkillinen oli ollut onnen käänne, se oli hänet viskannut nuoruuden, nautintojen ja onnellisen rakkauden huipulta häpeän syvimpään alhoon, jotta hän nyt saisi kokea lähestyvän tuskallisen kuoleman kauhut; vain vaivoin hän saattoi muuta ajatella, kuin että hän yhä vielä oli jonkun hirveän harhanäyn lumoissa. Hänen kimmoinen ja voimakas ruumiinsa oli kestänyt myrkkyjuoman vaikutukset, sillä suurempi osa siitä oli jäänyt koskematta. Hän oli jälleen tajuissaan ja tietoinen ympäristöstään, mutta hänen hermostonsa oli äärimäisen herkkä, ja se synkensi hänen mielialaansa. Hänen luontainen miehuutensa ja kreikkalainen itsetietoisuutensa saivat hänet helposti voittamaan kaikki pyrkivät pelonilmaukset ja kuulemaan kuolemantuomiotaan värähtämättömin kasvoin, lujin katsein. Mutta tietoisuus omasta viattomuudestaankaan ei kyennyt häntä enää pystyssä pitämään, kun joukon katseet eivät enää olleet kannustamassa hänen ylvästä rohkeuttaan ja kun hän nyt oli yksinään ja pimeässä. Hän tunsi vankikopin kylmän, tympeän ilman raskaana painavan heikontunutta ruumistaan. Hän — muhkea, rikas, hienostunut — hän, joka ei tähän asti ollut vaaroja pelännyt eikä suruja tuntenut! Kaunis lintu hän oli ollut! Miksi hän oli jättänyt ihanan, aurinkoisen synnyinmaansa — kotikukkulansa olivipuistot — kuolemattomien virtojen soiton? Miksi hän oli saapunut näiden karujen, hengettömien muukalaisten pariin, antanut heidän välkkyvien pilviensä sokaista silmänsä, kuunnellut heidän iloisia laulujaan — miksi hänet yhtäkkiä vangitaan — heitetään pimeään — uhrina ja saaliina — hänen iloinen elämänjuoksunsa on iäksi katkaistu — hänen elämää uhkuvat laulunsa iäksi tauonneet? Atenalais-parka! Kuinka niukasti hänen kulunut elämänsä kaikkine ylväästä ja iloisesta luonteesta johtavine virheineen olikaan häntä valmistanut kestämään niitä kauhuja, jotka häntä odottivat! Hänen korvissaan kaikuivat yhä vieläkin saman roskajoukon pilkan honotukset, jonka suosionhuutoja hän oli aijemmin tottunut kuulemaan ohjatessaan kaduilla siroa valjakkoaan. Hän oli yhä näkevinään entisten toveriensa kylmät, kivettyneet katseet (ystävät olivat lähinnä hänen huvituksiensa nautiskelijoita). Nyt ei ollut ketään läsnä lohduttamassa, kohottamassa ihailtua, syytettyä muukalaista. Nämä seinät avautuvat vain hirvittävälle arenalle tuskalliseen ja häpeälliseen kuolemaan! Ja Ione! Hänestä hän ei ollut kuullut sanaakaan; ei lohduttavaa viestiä, ei rohkaisevaa sanaa; hänkin oli siis hänet hylännyt; hänkin piti häntä syyllisenä — ja minkälaiseen rikokseen — veljenmurhaan! Hän kiristeli hampaitaan — hän huusi — ja tuon tuostakin ailahti hänen aivoihinsa pelottava ajatus. Olisiko hän sittenkin, sen rajun ja raskaan mielenhäiriön kestäessä, joka oli pimittänyt hänen järkensä, olisiko hän sittenkin, itsekään sitä tietämättä, tehnyt rikoksen, josta häntä syytettiin? Mutta niin pian kuin sellainen ajatus tuli, hän karkotti sen heti, sillä niin hämäriä kuin viimeksi kuluneet tapahtumat hänestä olivatkin, muisti hän sentään aivan selvästi Kybelen tumman puistikon, kuolleen ylöspäin suuntautuneet kasvot, hetken, jonka hän oli seisonut ruumiin ääressä, voimakkaan iskun, joka paiskasi hänet maahan. Hän oli vakuutettu omasta viattomuudestansa. Keltä saattoi hän, myöhempinä aikoina, kun hänen ruumiinsa jo on alkuaineisiinsa hajonnut, keneltä saattoi hän toivoa tekoa, joka todistaisi hänet syyttömäksi ja puhdistaisi hänen maineensa? Kun hän muisteli kohtaustaan Arbakeen kanssa ja niitä kostonsyitä, joita synkkä ja pelottava mies varmastikin hautoi sydämessään, ei hän voinut tehdä muuta johtopäätöstä kuin että hän oli joutunut hyvinharkitun ja salaperäisen juonen uhriksi — sen alkua ja kehitystä hän yritti turhaan seurata. Ja Ione — Arbakes rakasti häntä — perustuiko hänen kilpailijansa vastainen menestys hänen perikatoonsa? Tämä ajatus kalvoi häntä pahimmin, ja hänen ylväs sydämensä värähteli pikemmin mustasukkaisuudesta kuin pelosta. Taas hän ääneensä voivotteli.
Eräästä pimeästä nurkasta vastasi ääni hänen valitushuutoonsa: »Kuka on minun toverini tänä hirveänä hetkenä? Atenalainen Glaukusko?»
»Niin, siksi minua onneni päivinä sanottiin; ja ihmiset antanevat minulle nyt muita nimiä. Entä sinun nimesi, vieras?»
»Olen Olintus, vankila- ja kuulustelutoverisi.»
»Mitä! Sekö, jota sanotaan ateistiksi? Ovatko ihmisten rikkomukset saaneet sinut epäilemään jumalten olemassaoloa?»
»Ah», Olintus vastasi, »en minä, vaan sinä olet oikea jumalankieltäjä; sillä sinä kiellät ainoan oikean Jumalan — sen tuntemattoman Jumalan, jolle atenalaiset ovat pystyttäneet alttarin. Tälläkin hetkellä tunnustan Jumalaani. Hän on kanssani vankilassa. Hänen hymynsä valaisee pimeässäkin. Haudan partaallakin sieluni kuiskii minulle kuolemattomasta elämästä, ja maa väistyy altani, jotta todellinen sieluni saapuisi lähemmä taivasta.»
»Sano», Glaukus keskeytti, »eikö nimesi mainittu Apekideen murhan yhteydessä kuulustelutilaisuudessa? Pidätkö minua syyllisenä?»
»Jumala yksin tutkii sydämen! Mutta minä en epäile sinua.»
»Ketä siis?»