»Syyttäjääsi, Arbakesta.»
»Haa! Sinä lohdutat minua. Ja miksi häntä?»
»Koska tunnen tuon miehen häijyn mielen ja hänellä oli syytä pelätä sitä, joka nyt on kuollut.»
Ja Olintus kertoi Glaukukselle yksityiskohtaisesti ne tapahtumat, jotka lukija jo tuntee — Apekideen kääntymisestä, suunnitelmasta, jonka he olivat laatineet paljastaakseen egyptiläisen papiston taikatemput ja niistä viettelevistä keinoista, joilla Arbakes oli koettanut houkutella nuorta, heikkoa kääntynyttä harhaan. »Jos», Olintus lopetti, »vainaja on kohdannut Arbakeen, on hän varmaankin moittinut tämän paheellisia tapoja ja uhannut kaikki paljastaa, ja egyptiläisen mielestä olivat tällöin paikka ja aika soveliaat ratkaisevaan tekoon, ja sekä intohimo että voima ovat iskua ohjanneet.»
»Niin täytyy asianlaidan olla!» Glaukus huudahti iloisena. »Olen onnellinen.»
»Mutta mitä auttaa sinua nyt enää tämä tieto, onneton mies? Olet kuolemaan tuomittu ja viatonna joudut tuhon omaksi.»
»Mutta omasta mielestäni ainakin olen syytön; ja hirveissä hourekohtauksissani minulla oli hetkittäin kamalia epäilyksiä. Mutta sanohan minulle, sinä vieraan uskon mies, luuletko, että pikku rikkomuksista tai esi-isien erheistä nuo ylhäiset vallat, mitä nimiä niille tahtonetkin antaa, kiroovat ja tuomitsevat meidät?»
»Jumala on oikeamielinen eikä hylkää luomiaan heidän inhimillisten rikostensa johdosta. Jumala on armahtavainen ja kiroo vain synnit, joita ei kaduta.»
»Mutta minusta tuntuu, kuin jumalallinen voima olisi yhtäkkiä kohdistanut kaiken raivonsa minuun, rangaissut minua äkillisellä hulluudella, yliluonnollisella mielenhäiriöllä, jota eivät mitkään inhimilliset keinot pystyisi aikaan saamaan.»
»Maassa on myöskin pahoja henkiä», natsarealainen vastasi, »kuten taivaassa Jumala ja Hänen poikansa. Ja kun et näitä jälkimäisiä tunnusta, on edellisillä täysi valta tehdä sinulle mitä tahtovat.»