Glaukus ei vastannut, ja pitkät hetket he eivät puhuneet sanaakaan. Vihdoin atenalainen sanoi muuttuneella, lempeällä, epäröivällä äänellä: »Kristitty, uskotko sinä oppiesi mukaan, että sielu on kuolematon — että ne, jotka ovat täällä toisiaan rakastaneet, yhtyvät tuolla — että haudan takana mainehikas nimemme loistaa puhtaana kaikista maisista tahroista — että virrat, joita erämaat ja kalliot ovat toisistaan erottaneet, juhlallisessa Hadeksessa yhtyvät jälleen?»
»Uskonko, oi atenalainen? Ei, en usko. — Minä tiedän! Ja juuri se autuuttava tietoisuus minua nytkin pitää kestävänä. Oo, Kyllene», Olintus jatkoi intohimoisena, »sydämeni valittu, joka minulta riistettiin ensimäisenä kuukautena häittemme jälkeen, enkö näe sinua taas, ja vain muutaman päivän kuluttua? Tervetullut, kuolema, joka minut tuo taivaaseen ja sinun luoksesi!»
Tässä äkillisessä ihmistunteen purkauksessa oli jotakin omansa koskettamaan erästä herkästi väräjävää kieltä kreikkalaisen sydämessä. Hän tunsi oikeastaan nyt vasta tavallista suurempaa mieltymystä toveriinsa. Hän laahautui Olintuksen viereen; sillä nuo monessa suhteessa kovasydämiset italialaiset eivät sentään kaikissa kohdissa olleet julmia; heillä ei ollut erikoiskoppeja, eikä kahleita pidetty tarpeellisina, ja arenan uhreille suotiin niin paljo vapautta kuin olosuhteet suinkin sallivat.
»Niin», kristitty jatkoi pyhän innostuksen valtaamana, »sielun kuolemattomuus — ylösnousemus — kuolleitten haudantakainen yhdyntä — siinä uskontomme suuret perusviivat — se on suuri totuus, jota ilmottaakseen ja julistaakseen jumala tuli maahan kärsimään kuoleman. Ei tarun Elysium, ei runon Orkus, vaan taivaan loistava perintö-osuus on oleva hyveen palkintona.»
»Kerro minulle enemmän opistasi ja toiveistasi», Glaukus pyysi vakavana.
Olintus oli valmis pyyntöä seuraamaan, ja nytkin — kuten niin usein kristinuskon alkuaikoina — sen hennot, pyhitetyt säteet valaisivat synkkää vankilaa, ja sen lohduttavat opit lievensivät lähestyvän kuoleman kammoa.
17 LUKU.
Keino, millä pelastaa Glaukus.
Ikuisen tuskan hetkiä eli Nydia siitä asti, kun hänet jälleen koppiin teljettiin.
Sosia, joka nähtävästi pelkäsi, että hän jälleen joutuisi petkutettavaksi, oli vasta sangen myöhään seuraavana aamuna käynyt häntä katsomassa ja silloinkin vain työntänyt hänelle aamiaisen: leipää ja viiniä, ja kiireesti poistunut. Päivä kului, ja Nydia tunsi itsensä onnettomaksi — raivostuneeksi, sillä päivä oli Glaukuksen tuomiopäivä ja hänen vapautensa voisi hänet pelastaa! Kun hän siis tiesi, että ainoa Glaukuksen pelastamisen mahdollisuus oli hänen, nuoren, heikon, intohimoisen ja herkän tytön varassa, päätti hän vaikka pakoyritykset tuntuivatkin mahdottomilta, olla vaipumatta epätoivoon, sillä sehän estäisi häntä käyttämästä hyväkseen tilaisuutta, joka voisi ilmaantua. Hän tukahdutti sen sietämättömien ajatusten tulvan, joka uhkasi hänet hukuttaa. Niin, nauttipa hän ruokaakin, söi leipää ja maistoi viiniä, jotta hänen ruumiinvoimansa kestäisivät — sillä hänen täytyi olla valmis kestämään kaikki.