Nydia lysähti kokoon. Ruumis ei enää kestänyt — hän meni tainnoksiin. Mutta Sosia ei huomannut mitään, sillä alkoi olla jo pimeää ja hänen ajatuksensa askartelivat hänen omissa asioissaan. Hän valitteli yhä, että niin suurenmoinen näky menee häneltä hukkaan ja syytti Arbakesta siitä, että juuri hänet oli valittu vanginvartijaksi, ja ennenkuin hän oli mietintönsä lopettanut, tuli Nydia tajuihinsa ja huokasi raskaasti.
»Sinä huokaat, pikku sokea, varmaankin minun kovaa kohtaloani. Se hieman lohduttaa. Niinkauan kun huomaat, kuinka paljosta minun täytyy puolestasi luopua, kohtelen sinua hyvin. Kovaa on huono ja säälitön kohtelu.»
»Sosia, kuinka paljon sinulta vielä puuttuu, ennenkuin voit ostaa vapautesi?»
»Kuinka paljo? Noin kaksituhatta sestertiota.»
»Jumalten kiitos! Ei enempää! Näetkö näitä rannerenkaita ja näitä ketjuja. Ne ovat ainakin kaksi kertaa niin kalliit. Annan sinulle nämä, jos —»
»Älä johdata minua kiusaukseen. En voi päästää sinua vapaaksi. Arbakes on ankara ja hirmuinen isäntä. Kenpä tietää, vaikka joutuisin Sarnuksen kalojen ruoaksi. Ah! Kaikki maailman rikkaudetkaan eivät silloin pystyisi minua henkiin herättämään. On parempi olla elävänä koirana kuin kuolleena leijonana!»
»Sosia, vapautesi! Ajattele tarkoin! Päästä minut vain hetkeksi ulos! Päästä sydänyön aikaan ja minä palaan huomisaamulla varhain, niin, voit itse tulla mukaan.»
»Ei käy», Sosia virkkoi päättäväisenä. »Muuan orja oli kerran tottelematon Arbakeelle, eikä siitä orjasta sen koommin enää mitään kuultu.»
»Mutta lakihan suojaa orjaa.»
»Laki on niinkuin se luetaan. Tiedän, että Arbakeella on aina laki puolellaan. Ja mitä hyötyä minulle on laista, jos kerran olen kuollut!»