Nydia väänteli käsiään. »Eikö siis ole yhtään toivoa?»
»Ei, ei pakoonpäästä, ennenkuin Arbakes sallii.»
»Hyvä», Nydia sanoi nopeasti, »ethän kieltäydy viemästä minulta muuatta kirjettä. Isäntäsi ei liene sitä kieltänyt.»
»Kenelle?»
»Preetorille.»
»Lakimiehelle? En — en voi. Minut haastettaisiin todistajaksi, ja minä tiedän, mitä se on. Orjien tutkiminen on aina piinapenkkiä.»
»Anteeksi, en tarkottanut preetoria — se sana luiskahti vahingossa suustani. Tarkotin aivan toista henkilöä — iloista Sallustusta.»
»Oh! Ja mitä asiaa sinulla hänelle?»
»Glaukus oli isäntäni, hän osti minut julmalta herralta. Vain hän on ollut minulle ystävällinen. Nyt hän on kuolemaan tuomittu. En voi koskaan enää tuntea itseäni onnelliseksi, ellen saa hänelle sanoa, että ainakin yksi sydän armahtaa häntä. Sallustus on hänen ystävänsä; hän kyllä auttaa minua.»
»Olen varma, ettei hän ryhdy sellaiseen puuhaan. Glaukuksella on paljo ajateltavaa tämän ja huomisen päivän välillä, niin etteivät häntä paljoakaan liikuta sokean tytön vakuuttelut.»