»Mies», Nydia sanoi nousten, »tahdotko päästä vapaaksi? Tänään vielä se on omassa vallassasi. Huomenna on se myöhäistä. Vapautta ei ole koskaan helpommalla ostettu. Voit helposti kenenkään huomaamatta jättää talon, ja tuskin olet puoltakaan tuntia poissa. Ja tuollaisesta pikkutoimesta kieltäytyisit, vaikka vapautesi saisit palkinnoksi!»
Sosia oli poissa suunniltaan. Tytön pyyntö oli todella mitätön, mutta mitä se häntä liikutti? Sitä parempi vain. Hän salpaisi Nydian lukkojen taa, ja jos Arbakes saisi kuulla hänen hetkeksi poistuneen, ei rikos ollut suuri eikä rangaistus sellaisesta ankara. Ja jos Nydian kirjeessä olisi muuta kuin mitä hän sanoi siihen kirjottavansa — hän puhuisi tietysti vankeudestansa, niinkuin varmasti puhuisikin — niin mitä siitä? Ei Arbakeen tarvitse koskaan saada tietää, että hän on kirjeen kuljettanut perille. Joka tapauksessa palkinto oli melkoinen. Hän ei epäröinyt kauempaa — hän suostui.
»Anna tänne palkkio, ja minä otan viedäkseni kirjeesi. Mutta seis! Olet orja — sinulla ei ole oikeutta pitää koristuksia — ne ovat isäntäsi.»
»Ne ovat Glaukuksen lahjoja; hän on isäntäni. Kuinka hän niitä nyt voisi takaisin vaatia? Ja kuka muu tietää, että minulla sellaisia onkaan?»
»Hyvä on. Tuon sinulle papyruslehden.»
»Ei, ei papyrusta — tuo vahataulu ja stilus!»
Nydia oli, kuten lukija lienee huomannut, sivistyneestä kodista. Hänen vanhempansa olivat tehneet kaikkensa valistaakseen häntä hänen onnettomuudessaan, ja hänen nopea käsityskykynsä oli kaikki helposti oppinut. Sokeudestaan huolimatta hän oli lapsesta asti kyennyt vaikkakin puutteellisesti kirjottamaan terävällä stiluksella pehmeään vahatauluun, ja tällöin oli suurena apuna hänen herkäntarkka tuntoaistinsa. Kun hän oli saanut vahataulun, piirsi hän siihen vaivalloisesti muutamia lauseita kreikaksi, omalla äidinkielellään, jota kaikki sen ajan sivistyneet italialaiset osasivat. Hän pani vahalaatan kääröön, sitoi sen ja sinetöi vahalla nuoran päät ja laskiessaan käärön Sosian käteen hän virkkoi:
»Sosia, olen sokea ja vanki. Ethän tahdo minua pettää — sinun täytyy jättää tämä kirje Sallustuksen omiin käsiin — muuten et ole tehtävääsi suorittanut oikein. Mutta nyt minä vihin juhlallisesti sinun pääsi kostonuhriksi, sielusi manalan voimien huostaan, jos luottamukseni petät. Ja nyt sinun täytyy, oikea kätesi kädessäni vannoa seuraavin sanoin: 'Sen maan nimessä, jolla elämme, niiden luonnonvoimien nimessä, jotka elämää säilyttävät ja jotka sen voivat tuhota — Orkuksen, kaikkikostavan — olympolaisen Jupiterin, kaikkinäkevän nimessä vannon rehellisesti täyttäväni minulle uskotun tehtävän ja jättäväni tämän kirjeen Sallustuksen omiin käsiin! Ja jos valani rikon, kohdatkoot minua kaikki taivaan ja manalan tuskat!' Riittää — luotan sinuun. Tässä palkkasi. On jo pimeä — riennä!»
»Olet kummallinen tyttö ja olet minut vallan pelottanut. Mutta kaikki on järjestyksessä, ja jos Sallustus on kotona, jätän hänelle tämän kirjeen, kuten olen vannonut. Uskoni kautta! Onhan minullakin pikku vikani! mutta valapatto! — ei, sen vian luovutan parempiosaisille.»
Näin sanoen Sosia poistui, pani vahvat salvat Nydian oveen — pisti avaimen vyöhönsä, pujahti omaan huoneeseensa, kääriytyi siellä kiireestä kantapäähän ulottuvaan vaippaan ja solahti takaoven kautta kenenkään huomaamatta kadulle.