Usein alettiin taistelu julmimmalla tavalla siten, että joku bestiariuksista eli pedoille määrätty gladiaattori ensin teurastettiin alkajaisuhriksi. Mutta kokenut Pansa piti soveliaampana antaa verisen draaman kiihottamistaan kiihottaa katsojien mielenkiintoa; ja sentähden hän oli jättänyt Olintuksen ja Glaukuksen teilauksen viimeiseksi numeroksi. Oli päätetty, että molemmat ratsurit alottavat näytännön; sitten taistelevat gladiaattorit jalan, parittain, senjälkeen Glaukus ja leijona esittävät osansa tässä murhenäytelmässä, ja suurena loppukohtauksena ovat natsarealainen ja tiikeri vastakkain. Tämänlaatuisia pompeijilaisia näytäntöjä ajatellessaan saa Rooman historian tuntija aikalailla rajottaa mielikuvitustaan, sillä täällä ei saa odottaakaan sellaisia suurpiirteisiä, suunnattomia teurastuksia, jommoisia Neeron tai Kaligulan tapaiset keisarit saattoivat tarjota pääkaupungin asukkaille. Roomalaiset leikit, joihin tarvittiin taitavimmat gladiaattorit ja suurin osa villieläimistä, olivat samalla suurimpana syynä, miksi keisarikunnan pikkukaupungeissa amfiteatterileikit olivat inhimillisempiä ja harvempia; ja tässä, kuten muissakin suhteissa Pompeiji oli vain pienoiskuva, mikrokosmos itse Roomasta. Mutta joka tapauksessa tämäkin oli hirveä ja vaikuttava näytelmä, johonka nykyaika, onnellista kyllä, ei voi mitään verrata: suunnaton teatteri, jossa istuinrivit kohoavat kohoamistaan ja johon 15-80 tuhatta ihmistä on sulloutunut seuraamaan — ei mitään tekaistua murhenäytelmää — ei mitään lavaesitystä — vaan todellista taistelua voitosta ja tappiosta, kaikkien arenalla olevien kamppailua elämästä ja kuolemasta!
Hevosmiehet olivat aitauksen (mikäli sitä nimeä tässä voi käyttää) kummassakin päässä. Ja Pansan antamasta merkistä molemmat taistelijat syöksyivät toisiaan vastaan, pyöreitä kilpiään suojanaan pitäen ja kevyet, mutta tukevat keihäät tanassa. Mutta kolmen askelen päässä vastustajastaan Berbiks pysäytti hevosensa, väistälti syrjään, ja kun Nobilior samassa pyyhälti ohi, teki hän pistohyökkäyksen. Mutta heilauttaen nopeasti ja taitavasti kilpeään tämä väisti iskun, joka muuten olisi ollut hänelle tuhoisa.
»Hyvin tehty, Nobilior!» preetori huudahti antaen siten merkin yleisille hyvä-huudoille.
»Mainio pisto, Berbiks!» Klodius vastasi paikaltaan.
Ja kansan kiihtymys puhkesi nyt huutoihin, jotka penkki penkiltä paisumistaan paisuivat.
Hevosmiesten silmikot olivat täydellisesti suljetut (kuten myöhemmän ajan ritareilla), mutta silti pääisku suunnattiin juuri vastustajan päähän, ja Nobilior, joka osasi hevostaan ohjata taitavammin kuin hänen taistelutoverinsa, tähtäsi keihäällään tämän kypärään. Berbiks kohotti suojakseen kilpensä, mutta hänen tarkkasilmäinen vastustajansa laskikin äkkiä aseensa ja työnsi sen hänen rintaansa. Berbiks horjahti ja putosi.
»Nobilior! Nobilior!» kansa riemuitsi.
»Olen hävinnyt kymmenen sestertiaa»,[95] Klodius voihkaisi hammasten raosta.
»Habet! — hän on saanut kylläkseen», Pansa sanoi rauhallisena.
Kansa, joka vielä ei ollut ehtinyt kovettua julmaksi, teki armahdusmerkkejä, mutta kun arenapalvelijat kiiruhtivat auttamaan kaatunutta, huomasivat he, että armahdus tuli liian myöhään — keltin sydän oli lävistetty, ja hänen silmänsä olivat jo sammuneet. Veren mukana, joka mustana virtasi arenan hiekalle, oli hänen henkensäkin lähtenyt.