»Tämä lapsi on siis sinun hoidokkejasi?» Klodius kysyi.
»Niin on — eikö hän laula ihanasti? Tuo orjatarrukka minua miellyttää! Hän on sitäpaitsi kotoisin jumalten maasta — Olympos on varjonnut hänen kehtonsa — hän on Tessaliasta.»
»Velhojen maasta.»
»Oikein, vaikka omasta kohdastani kaikki naiset ovat velhoja ja Pompeijissa näyttää, Venus avita, ilmakin olevan tulvillaan rakkauden taikajuomaa, niin kauniiksi minun silmäni näkevät jokaiset parrattomat kasvot.»
»Ja katso! Tuossa tulee Pompeijin kaikkein kauniimpia, vanhan Diomedeen tytär, rikas Julia», Klodius virkkoi nähdessään erään nuoren, huntupeitteisen naisen kahden orjattaren saattamana lähestyvän kylpylän tiellä.
»Ihana Julia, me tervehdimme sinua», Klodius sanoi.
Julia kohotti hieman huntuaan, niin että hän lievästi kiemaillen paljasti rohkean roomalaisen profilin, mustat, sädehtivät silmät ja posken, jonka luonnolliseen, kellervään väriin taide oli sirottanut hivelevää, helakkaa hohdetta.
»Ja Glaukuskin on palannut», hän virkkoi välähyttäen tarkottavan silmäyksen atenalaiseen. »Onko hän unohtanut», hän puoliääneen jatkoi, »viimevuotiset ystävänsä?»
»Hurmaava Julia, vaikka Lethe katoisikin jollakin maailmankolkalla, puhkee se toisella jälleen pinnalle. Jupiter ei salli meidän koskaan unohtaa kuin hetkeksi; mutta vielä ankarampi Venus ei salli edes sitäkään.»
»Glaukus ei milloinkaan puutu kauniita sanoja.»