»Minä tarkotan», Nydia virkkoi rauhallisemmalla äänellä, »että vähinkin epäystävällinen sanasi häntä pahottaa, pieninkin ystävyytesi on riemua hänelle. Jos kirjeesi sisältää edellistä, niin anna orjan viedä vastaus, jälkimäisessä tapauksessa päästä minut — palaan vielä tänä iltana.»
»Ja miksi, Nydia», Ione sanoi vältellen, »miksi silloin tahdot olla kirjeenkantaja?»
»Se sisältää siis sitä!» Nydia huudahti. »Ah! kuinka voisi toisin ollakaan! Eihän kukaan saata olla epäystävällinen Glaukukselle!»
»Lapseni», Nydia sanoi hieman viileämmin kuin ennen, »sinä puhut lämpimästi — Glaukus on siis sinun mielestäsi rakastettava?»
»Ylevä Ione! Glaukus on minulle ollut mitä onni ja jumalatkaan eivät ole olleet — ystävä!»
Se arvokas surumielisyys, joka ilmeni näissä yksinkertaisissa sanoissa, liikutti kaunista Ionea. Hän kumartui suutelemaan Nydia. »Sinä olet kiitollinen ja syystä; kuinka saankaan punastua tunnustaessani, että Glaukus on kiitoksesi arvoinen! Mene, Nydiani — vie itse tämä kirje, mutta tule takaisin pian. Ellen ole kotona palatessasi — ja tänä iltana voi niin käydä — löydät huoneesi aivan minun huoneeni vierestä. Nydia, minulla ei ole sisarta, tahdotko sinä olla?»
Tessalitar suuteli Ionen kättä ja virkkoi sitten hieman hämillään:
»Ihana Ione, saanko pyytää sinulta suosionosotusta?»
»Et voi mitään sellaista pyytää, johon en suostu», napolitar vastasi.
»Sanotaan», Nydia virkkoi, »että sinä olet kaikkia kuvauksiakin kauniimpi. Ah! En voi nähdä sitä, joka koko mailmaa ihastuttaa. Sallitko minun kädelläni hivellä kasvojasi? Vain siten voin minä kauneutta tajuta — ja harvoin erehdyn.»