"Sittenkään", sanoi Annibaldi, "älköön rosvo pääskö kerskaamaan että roomalainen ritari on väistänyt provencelaisen peistä."
"Herkeä, pyydän sinua!" sanoi Adrian malttamattomana. Nuorta Colonnaa jo tosiaan katkerasti kiukutti järkevä ja arvokas kieltäytymisensä Montrealin esityksestä, ja mieli karvaana muistellessaan tuota ylenkatseellista tapaa, jolla provencelainen oli puhunut roomalaisesta ritarillisuudesta, sekä tuota etevämmyyttä, jonka varalta hän aina oli käsitellyt hänen kanssaan kaikkia sotaa koskevia asioita — hän tunsi poskensa polttavan ja huulensa vavahtavan. Ollen täysin perehtynyt aikansa sotaisiin harrastuksiin, hänessä oli luonnollinen ja anteeksiannettava halu näyttää ettei hän ainakaan ollut Italian parhaimmankaan peitsenkantajan arvoton vastustaja; ja sitäpaitsi tuo ajan ritarillisuus sai hänen pitämään sitä jonkinlaisena vallitsijattarensa pettämisenä, jos hän laiminlöisi minkä tilaisuuden tahansa, hänen täydellisyyttään vakuuttaakseen.
Melkoisesti suuttuneena Adrian näin ollen, Montrealin teltin tultua näkyviin, huomasi aseenkantajan palajavan. Ja lukija saattanee päättää, kuinka hänen harminsa lisääntyi, kun jälkimäinen, hypättyään taasen ratsailta, puhutteli häntä seuraavasti:
"Herrani, P. Johanneksen ritari, saatuaan kuulla herra Adrian di Castellon kohteliaan vastauksen, käskee minun sanomaan että, koska tuo herra Adrianin mainitsema vakava keskustelu saattaisi pilata rauhallisen ja ystävällisen urheilun, hän kunnioittaen rohkenee esittää, että aseleikit pantaisiin toimeen ennen keskustelua. Maaperä on teltin edustalla sileä ja pehmonen, joten ei härkäpyllykään saata olla ritarille eikä ratsulle turmiollinen."
"Pyhä Neitsyt!" huudahtivat Adrian ja Annibaldi yhteen ääneen, "olivatpa viimeiset sanasi töykeät, ja (jatkoi Adrian, tointuen hämmästyksestään) koska herrasi sen tahtoo, kiristäköön satulavyönsä. Minä en vastusta hänen haluaan."
Montreal, joka itsepintaisesti oli pysynyt päätöksessään saada tuo näytelmä toimeen, osaksi kenties hänen urheissa maanmiehissään vieläkin tavattavasta kevytmielisyydestä ja kopeasta pöyhkeilemisen halusta, osaksi koska hän mielellään tahtoi päästä näyttelemään noille, jotka pian saattoivat olla hänen julkisia vihollisiaan, verratonta aseitten käyttämistaitoansa, oli yhä enemmän yltynyt, saadessaan kuulla roomalaisjoukon johtajan nimen; sillä hänen turhamainen ja ylpeä henkensä, vaikka se oli peitellyt näräänsä, ei ollut antanut anteeksi muutamia pikaisia sanoja, joita Adrian oli lausunut Tapani Colonnan palatsissa sekä tuolla kovaonnisella Corneton matkalla. Adrian seisahtui solatien suuhun, puki kiukuissaan mutta huolellisesti aseenkantajansa auttaessa loput varustuksistaan ylleen, tarkasteli itse vyöt, jalustinhihnat sekä oivallisen ratsunsa valjaitten joka soljen Montreal suuteli iloisena kultaansa, joka, vaikka hän olikin liian lempeä ollakseen vihanen, oli mielipahoillaan (ja puoleksi unhotti mielipahansakin, hänen vaaransa pelon takia), sieppasi hänen sinisen vyöhyensä, heitti sen rintahaarniskansa päälle, täydensi sota-asunsa välinpitämättömänä ja voitostaan varman näköisenä. Yksi suuri haitta oli kuitenkin tullakseen hänen osalleen; hänen asunsa ja peitsensä oli tuotu linnasta, vaan ei hänen sotahevostaan. Hänen ratsunsa oli liian hento kestämään hänen tamineittensa suurta painoa, eikä löytynyt hänen joukossaankaan ainoata, joka voimansa ja rakenteensa puolesta olisi vetänyt vertoja Adrianin orhille. Hän valitsi kuitenkin vankimman käsillä olevista, ja korkeilla huudoilla hänen hurjat, seuralaisensa ilmaisivat ihastustaan hänen ilman apua loikatessaan maasta satulaan, mikä oli vaikea ja tavaton voimanosotus noissa painavissa asuissa, mitkä siihen aikaan olivat kotoisin Milanon pajoista ja joita Italiassa käytettiin paljoa raskaampia kuin missään muualla Europassa. Kumpikin puolue asettui verkalleen piiriin ympäri kenttää, ja roomalaisten kuuluttajain puuhaten kehottaessa järjestykseen Montreal ohjasi ratsuansa pitkin nurmea moninaisissa kuvioissa ja näytteli erinomaista hevosmiehentaitoaan turhamaisuudessaan, mikä oli hänelle ominaista.
Vihdoin Adrian silmiristikko alas laskettuna, ratsasti verkalleen ruohonpäiselle tanterelle puoluelaistensa ihastushuutojen raikuessa. Ritarit vakavina seisahtuivat kumpainenkin puolelleen, toinen toistansa vastaan. He tervehtivät kohteliaasti peitsillään, niinkuin ystävällisissä ja iloisissa aseleikeissä oli tapana, ja heidän odotellessaan alkamisen merkkiä, italialaiset vapisivat päällikkönsä kunnian puolesta, sillä Montrealin mittava ruumis ja hänen rintakehänsä laajuus näyttivät sota-asussakin luovan jyrkän vastakohdan Adrianin vartalolle, joka, vaikka se oli jänteväksi muodostunut, oli rakenteeltaan kevyt ja hento. Mutta siihen määrään oli aseitten käyttämisen taito noina aikoina kehittynyt, että suuri ruumiin voima tahi koko eivät suinkaan olleet kuuluisinten ritarien ehdottomia tarvittavia tai edes heidän tavallisia ominaisuuksiaankaan; niin suuriarvoiset todella olivat ratsu ja sen ohjaamistaito, että ratsastajan keveys usein oli hänelle pikemmin eduksi kuin haitaksi, ja myöhempinäkin aikoina voitollisimmat turnajaissankarit, ranskalainen Bayard ja englantilainen Sydney, eivät likimainkaan olleet ruumiinvoimistaan tahi vantteruudestaan tunnettuja.
Mitä etuja hyvänsä Montrealin ruumiilliset voimat hänelle tuottivatkin, niitä suuressa määrin tasotti hänen ala-arvoinen hevosensa, joka, vaikka se oli tukevarakenteinen ja tanakka kalabrialainen, ei vetänyt vertoja eloisuudessa, nuorteudessa eikä harjaantuneessa kurissa roomalaisen pohjolaiselle ratsulle. Viimeksimainitun ratsun sysimustan karvan kiiltoa enensi heleänpunainen; kullalla kirjailtu loimi: sen kaula ja olkapäät olivat rautaisen suomuksen verhossa, sen otsassa törötti pitkä, unicornin sarven näköinen piikki ja sen päässä liehui tuuhea puna- ja valkosulkainen töyhtö. Kun Adrian komeilevassa ja juhlallisessa lähettilästoimessa oli matkalla Neapelin loistoa rakastavaan hoviin, hänen varustuksensa ja seuralaisensa olivat tuon tarkotuksen ja sen ajan pöyhkeilemisen halun mukaisia, joten hänen ohjaksensakin, jotka olivat kolmen tuuman levyiset, olivat kullalla, jopa jalokivilläkin silatut. Ritari itse oli puettu rautapaitaan, joka todisti kuuluisan milanolaisen Ludovicon hienointa käsialaa, koko hänen olentonsa oli tavattoman loistava ja uljas, jota vielä vastakohtana enensi Montrealin yksinkertainen, mutta kirkkaasti kiillotettu ja taitehikkaasti joustava sotisopa — jota vaan hänen valtijattarensa vyöhyt kaunisti — sekä hänen ratsunsa tavallinen karkea asu. Tuo vastakohta ei kuitenkaan ollut provencelaisen mieleen, jonka turhamaisuus erittäinkin esiintyi sotavarustuksissa, ja joka, jos hän olisi ennakolta tiennyt, mikä "huvi" tuli hänen osakseen, olisi itse Colonnankin loiston pimentänyt.
Kumpasenkin puolen torvensoittajat puhalsivat lyhyen merkin — ritarit pysyivät järkähtämättöminä, kuin rautaiset patsaat; toisen, jo kumpikin hieman kumartui satulassaan; kolmannen, niin peitset tanassa ja höllin ohjaksin täyttä laukkaa eteenpäin he kiitivät ja hurjasti rynnistivät päin toisiansa puolitiessä. Välinpitämättömän röyhkeänä Montreal oli kuvitellut että Adrian hänen peitsensä ensi kosketuksesta suistuisi ratsunsa seljästä; mutta hänen suureksi kummakseen nuori roomalainen pysyi järkähtämättömänä ja seuralaistensa riemuhuutojen kaikuessa jatkoi matkaansa radan toiseen päähän. Montreal itse sai ankaran kolauksen, työntymättä kuitenkaan satulasta tai jalustimistaan.
"Tuo ei olekaan lellipoikia", mutisi Montreal purren hammastaan ja päättäen panna kaiken taitonsa liikkeelle toisessa hyökkäyksessä; ja Adrian huomaten ratsunsa suuren etevämmyyden katsoi parhaaksi lennättää päin vastustajaansa. Näin ollen, kun ritarit taas karahuttivat eteenpäin, Adrian, peittyen tarkoin kilpensä suojaan, terotti vähemmän huomiotansa taistelukumppaniinsa, josta hän huomasi ettei kenenkään kuolevaisen käsi kykenisi hellittämään häntä satulasta, kuin hänen epäjaloon ratsuunsa. Montrealin hyökkäys oli kuin laviinin vyörinä — hänen peitsensä rämähti tuhansiksi pirstaleiksi. Adrianin molemmat jalat kirposivat jalustimista, ja ilman rautaisia kaaria, jotka suojasivat satulaa edestä ja takaa, hän auttamattomasti olisi suistunut tanterelle; näin ollen hän horjahti täräyksestä taapäin, hänen korvansa soivat ja silmänsä säkenöitsivät, jotta hän hetkeksi melkein taintui. Mutta hänen kelpo orhinsapa palkitsi kasvatuksensa vaivat. Juuri kun ratsastajat iskivät yhteen, se nousten kahdelle jalalle puski vastustajaansa sellaisella voimalla, että Montrealin hevonen työntyi useita askeleita taapäin, sillaikaa kun Adrianin peitsi, jota erinomainen taito suuntasi, kolahti vasten provencelaisen kypäriä ja hieman karkeasti poisti ritarin huomion ohjaamisesta. Montreal tahtomattaan kiristi ohjaksia liian piukkaan; hevonen nousi pystyyn, ja samana hetkenä kun Adrianin ratsun terävä sarvi ja rautainen otsavarustus jymähtivät vasten sen rintakilpeä se horjahti nurinniskoin ratsastajineen nurmikolle. Raivostuneena ja häpeissään Montreal pyrki irralleen, heikko huudahdus kuului huvimajasta lisäten hänen nöyryytystään. Hän nousi helposti seisoalleen, mikä suuresti ihmetytti katselijoita, sillä niin raskaita olivat sen aikaiset sota-asut, että harva maahan sortunut ritari kykeni omin neuvoin nousemaan pystyyn, paljasti miekkansa ja kiljui hurjistuneena — "jalan, jalan! — kaatuminen ei ollut minun syyni, vaan tuon kirotun raavaan, jonka minun, syntieni rangaistukseksi, piti ratsun arvoon ylentämäni. — Tulkaa —"