"En, herra ritari", vastasi Adrian, riisuen hansikkaansa ja kypärinsä, jonka hän viskasi maahan, "tulen luoksenne vieraana ja ystävänä, mutta jalan taisteleminen on verivihollisten tapa. Jos suostuisin ehdotukseenne, niin häviöni olisi vain ritariutenne tahra."
Montreal, jonka intohimot olivat hetkeksi vallanneet, alistui synkkänä tuohon. Adrian kiiruhti lohduttamaan vastustajaansa. "Muuten", sanoi hän, "en saata vaatia itselleni voittoa. Teidän peitsenne kirvotti minut jalustimista — minun ei teitä järkähyttänyt. Olette oikeassa! Häviönne, jos mikään, oli ratsunne."
"Koettakaamme vielä kerta, päästyämme yhtä hyvien hevosten selkään", sanoi Montreal yhä kiukutellen.
"Ei, pyhä Neitsyt varjelkoon!" huudahti Adrian niin hartaan totisena, että läsnäolijat eivät voineet pidättää itseänsä nauramasta, ja Montrealin synkkänä vasten tahtoansa yhtyi iloon. Hänen vihollisensa kohteliaisuus kuitenkin sovitti ja liikutti hänen luontonsa suopeampia sotilaan ominaisuuksia ja tyyntyen hän vastasi:
"Signor di Castello, minä jään teille velkaa kohteliaisuuden, jota minä en ole noudattanut. Mutta jos ikipäiviksi tahdotte kiinnittää minut itseenne kiitollisuuden siteillä, niin sallitte minun lähettää noutamaan oman ratsuni ja suotte minulle tilaisuuden puhdistaa kunniani. Sen orhin seljässä, tahi jonkun muun, joka on omanne vertainen, joka näyttää olevan englantilaista rotua, minä olen puolustava tämän solan jokaista vastaan seurueestanne yksitellen, siitä panen vakuudeksi kaikki mitä minulla on, linnani, tilukseni, rikkauteni, miekkani ja kannukseni."
Onneksi ehkä Adrianille, ennenkuin hän ehti vastata, Riccardo Annibaldi innokkaasti huudahti, "herra ritari, minulla on mukanani kaksi orhitta, täydellisesti turnajaisiin harjaantunutta: valitkaa ja sallikaa minun puolustaa roomalaista ritariutta ranskalaista vastaan, — siinä minun vakuutukseni."
"Signor", vastasi Montreal, huonosti peittäen ihastustaan, "esityksenne ilmaisee niin urhean ja vapaan hengen, että olisi synti siitä kieltäytyä. Minä suostun tarjoukseenne, ja kummanka ratsuistanne tahansa hylkäätte, tuokaa tänne se Jumalan nimessä ja älkäämme tuhlatko enää sanoja toiminnan edellä."
Adrian, joka tiesi, että roomalaisten oli tähän saakka käynyt onnellisesti pikemmin sattumuksesta kuin ansiosta, koetti turhaan estää tuota toista uhkayritystä. Mutta Annibaldi oli suuresti innoissaan, ja hänen korkean arvonsa takia Adrian piti sopimattomana loukata häntä jyrkällä kiellolla; Colonna vastahakoisesti siis antoi suostumuksensa. Annibaldin ratsut tuotiin esiin; toinen oli uhkea kimo, toinen rautio hieman tavallisempaa rotua ja rakennetta, mutta kuitenkin voimallinen ja kallishintainen. Montreal, jota vaadittiin ensiksi valitsemaan, otti kohteliaasti viimeksi mainitun, ala-arvoisemman.
Annibaldi oli pian sotavarustuksiinsa puettuna, ja Adrian antoi torvensoittajille merkin. Roomalainen oli vartaloltaan melkein Montrealin mittainen, ja vaikka hän oli muutamaa vuotta nuorempi, hän sota-asussaan oli lähes saman kokoinen ja vahvuinen, joten nuot vastustajat ensi silmäyksellä näyttivät enemmän toistensa vertaisilta, kuin edelliset. Mutta tällä kertaa Montreal kelpo ratsun seljässä sekä häpeän ja ylpeyden tulistamana tunsi vetävänsä vertoja armeijalle; ja hän syöksyi nuorta ylimystä vastaan sellaisella voimalla, että vaikka hänen oman kypärinsä höyhentöyhtö tuskin huiskahtikaan, italialainen suistui monen askeleen päähän ratsustaan ja vasta hetken kuluttua siitä kuin hänen aseenkantajansa olivat aukaisseet hänen silmiristikkonsa, hän virkosi henkiin. Tuo tapaus taasen palautti Montrealin koko luonnollisen hilpeyden sekä sai hyvälle tuulelle hänen seuralaisensa, jotka äskeisestä tapahtumasta olivat aivan kallella kypärin.
Hän itse kohteliaasti auttoi Annibaldia nousemaan eikä säästellyt ylistyslauseitakaan, joita ylpeä roomalainen vaitiollen ja synkkänä kuunteli, lähti huvimajaan sekä jakeli kovaäänisiä pitojen valmistamismääräyksiä. Annibaldi kuitenkin jöröili taampana, ja Adrian, joka älysi hänen ajatuksensa sekä aavisti että riita nähtävästi oli nouseva provencelaisen ja hänen ystävänsä kesken maljain ääressä, veti hänet syrjään ja virkkoi: "minusta, rakas Annibaldi, olisi parasta, että joukkomme pääosan kanssa lähtisit matkustamaan edelleen kohden Fondia, jossa olen liittyvä teihin auringon laskun aikana. Aseenkantajani ja kahdeksan peitsimiestä riittävät minulle turvajoukoksi; ja totta sanoakseni minua haluttaa puhua omituisen isäntämme kanssa pari sanaa kahden kesken, koettaakseni häntä saada rauhallisesti lähtemään tiehensä ilman roomalaisten joukkojemme avittamista, joiden urhoollisuudella on muualla yllin kyllin alaa."