Annibaldi puristi toverinsa kättä: "Minä ymmärrän sinun", hän vastasi hieman punastuen, "ja tuskin todella saisin kärsityksi tuon barbaarin imartelevaa voitonriemua. Suostun esitykseesi."
III Luku.
Roomalaisen ja provencelaisen välinen keskustelu. Adelinen vaiheet.
Kuutamoinen meri. Soittoa ja laulua.
Katseltuaan Annibaldin ja seurueensa suurimman osan lähtöä ja päästettyään raskaat jalkakilpensä yltään, Adrian astui yksinään P. Johanneksen ritarin majaan. Montreal oli jo riisunut asunsa paitsi rintakilpeänsä, ja astui tervehtimään vierastaan tuolla miellyttävällä ja valtaavalla sulolla, mikä paremmin soveltui hänen syntymälleen kuin ammatilleen. Hän kuunteli Annibaldin ja soisten ritarien lähtöä koskevia anteeksipyyntöjä, huulilla hymy, joka ilmaisi, kuinka hyvin hän arvasi syyn, sekä vei Adrianin majan perimmäiseen osastoon, mihin ateria (varsin maittava vieraan ja isännän äskeisiin ponnistuksiin nähden), oli valmistettu; siellä Adrian ensi kerran näki Adelinen. Pitkällinen tottumus lemmittynsä huikenteleviin ja levottomiin elintapoihin, johon yhdistyi jokin, hänen itse tietämästään, vaikka harhaan joutuneesta jalosta sukuperästä johtuva ylpeys, loi tuon ihanan naisen ulkonaiselle olemukselle pakottaman leiman, joka usein Montrealiltakin peitti hänen avuttoman tilansa tunteellisuuden. Joskus todellakin, ollessaan kahdenkesken Montrealin kanssa, jota hän rakasti romantisuuden kaikin hartauksin, hän oli tunteellinen vain nykyhetken hurmaukselle, joka soi hänelle kaiken lohdutuksen, mutta hänen taajoina poissaolonsa hetkinä, tahi jonkun vieraan seurassa lumous katosi — todellisuus palasi. Nais-parka! Luonto ei ollut muodostanut, kasvatus opastanut, tottumus sovittanut häntä häpeän henkeen!
Nuori Colonna hämmästyi hänen kauneuttaan, ja vielä enemmän hänen hienoa ja ylhäistä sulouttaan. Samoin kuin Montreal, hän oli nuoremman näköinen, kuin mitä hänellä todella oli ikää; aika näytti säästävän kukoistusta, jonka kokeneen silmä saattoi huomata ennen aikaiseen hautaan tuomituksi. Hänessä oli melkein jotakin tyttömäistä, — hänen vartalonsa keveydessä, hänen tummanruskean tukkansa uhkeissa kiharoissa, ja hipiän värissä, joka palasi ja katosi ei ainoastaan joka tunteen, vaan melkein joka sanan keralla. Nuot vastakkaisuudet hänessä ja Montrealissa soveltuivat heille kummallekin — ne olivat hartaan turvaantumisen ja suojelevan voiman vastakohdat, kumpainenkin näytti kauniimmalta toisensa seurassa, ja istuessaan uhkeasti katetun pöydän ääreen Adrian ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt paria, joka paremmin soveltuisi heidän kotimaansa trubaduurien runollisille legendoille.
Montreal keskusteli iloisesti tuhansista eri seikoista — tyrkytti viinimaljoja — ja valitsi vieraalleen parhaita paloja meren herkullista spicolaa sekä Pontiinin rämeitten oivallista villisikaa.
"Mutta sanokaapa", virkkoi Montreal, kun heidän nälkänsä oli tyydytetty — "sanokaapa minulle kuinka sukulaisenne, Tapani Colonna jaksaa? Ketterä vanhus ikäisekseen."
"Hän on kuin nuorin meistä", vastasi Adrian.
"Äskeiset tapaukset kaiketi ovat hieman kolhineet häntä", sanoi Montreal viekkaasti hymyillen. "Käytte vakavan näköiseksi — enkö aavistanut oikein? Minä sukulaisellenne ensimmäisenä ennustin Cola di Rienzin kohoamista; hän näyttää suurelta mieheltä — suuremmalta kuin milloinkaan sovittaessaan Colonnat ja Orsinit."
"Tribuuni", vastasi Adrian kartellen, "on varmaan erinomaisen nerokas mies Ja nyt nähdessäni hänen käskevän, minua vain ihmetyttää, kuinka hän milloinkaan alistui tottelemaan — majesteetti näyttää olevan osa hänen olennostaan."