"Rupeaisitte sotimaan Unkarin liittolaista vastaan", keskeytti
Montreal. "Tuon aioitte lisätä; sama ajatus välähti minunkin mieleeni.
Hyvä herra, antakaa anteeksi, — italialaiset joskus keksivät, mitä he
toivovat. Keisarin ritarin kunnian kautta, onko sananne sulaa totta?"
"Kunniani ja Ristin nimessä", vastasi Adrian, oikaisten itsensä, "ja todistuksena siitä minä nyt olen matkalla Neapeliin sopimaan kuningattaren kanssa tutkinnon valmistuksista."
"Kaksi kruunattua päätä plebeijin tuomioistuimen edessä, ja toinen murhasta syytettynä!" jupisi Montreal, "hämmästyttäviä uutisia!"
Hän vaikeni sekä vaipui mietteisiinsä hetkiseksi aikaa, kunnes hän, katsahtaessaan ylös kohtasi Adelinen hellän katseen, joka syvästi huolestuneena tarkasteli noitten tuumien ja suunnitelmien ulkonaista vaikutusta, ollen liian hellä hallitakseen niitä tietää ja liian viaton niihin myöntyäkseen.
"Armaani", sanoi provencelainen lempeästi, "mitä arvelet? Onko meidän vaihtaminen vuorilinnamme ja nämät rehottavat metsät kaupungin kolkkoihin muureihin? Minä pahaa pelkään. Rakkaalla Adelinellani on omituinen mielihalu, hän vihaa katujen iloista hyörinää, eikä pidä mitään palatsia lainhylyn luolan arvoisena. Ja minun mielestäni hän kuitenkin kauneudessa voittaa kaikki Italian naiset — teidän armastanne tietysti, herra Adrian, lukuun ottamatta."
"Se on poikkeus, jota ei muu kuin rakastaja ja kihlattu rakastaja uskaltaisi tehdä", vastasi Adrian kohteliaasti.
"Ei", sanoi Adeline erinomaisen suloisella ja kirkkaalla äänellä, "ei, minä hyvin tiedän, minkä arvon annan herrani imartelulle ja signor di Castellon kohteliaisuudelle. Mutta olette matkalla, herra ritari, hoviin, jonka kuningatar, jos maine totta puhuu, on kauneuden ihme ja malli."
"Muutamia vuosia sitten näin Neapelin kuningattaren", vastasi Adrian, "ja enpä silloin, katsellessani tuota enkelin muotoa saattanut aavistaa, että saisin kuulla häntä syytettävän katalimmasta murhasta, mikä milloinkaan on Italiankaan kuninkaallista kruunua tahrannut."
"Ja aivan kuin vahvistaakseen syyllisyytensä", sanoi Montreal, "hän ennen pitkää menee saman miehen avioksi, joka teki tuon työn. Siitä minulla on varmat todistukset."
Ritarien näin keskustellessa päivä läheni loppuansa, ja avonaisesta teltistä he katselivat laskevan auringon säteistä välkkyvää purppuraista merta. Adeline oli kauan sitten poistunut pöydästä, ja palvelijatyttöjensä seurassa vetäytynyt puron partaalle, josta hänen soitikkonsa ääni heikosti kuului heidän korviinsa. Kun Montreal kuuli säveleet, hän vaikeni ja huoaten peitti kasvonsa käsillään. Pieni nurjamielisyys ja epäsopu, joka Roomassa oli noussut ritarien välille, oli kokonaan haihtunut. Kumpaakin vallitsi ajan ritarillinen henki, ja heidän aamullinen kilpailunsa oli saanut heissä aikaan tuon omituisen kunnioituksen, vieläpä sydämellisyyden, jota urhoollinen mies vieläkin (kuinka paljoa enemmän tuohon aikaan!) tuntee toiseen, jonka rohkeutta hän on kokenut omaansa osottaessaan. Se on ikäänkuin siihen asti piillyt heimolaisuuden tunto, ja sotaelämässä usein yhtäkkiä syntyy pysyväinen ystävyys itse vihamielisyyden helmassa. Tuota tunnetta oli vahvistanut heidän äskeinen tutunomainen keskustelunsa, ja sitä Adrianin puolelta lisäsi tieto, että hän, saatuaan Montrealin vakuutetuksi, että oli järkevintä jättää Rooman alueet, oli tehnyt tehtävän, mikä hyvin korvasi kaiken vaaran ja viivyttelemisen.