Montrealin huokaus ja muuttunut olemus eivät jääneet Adrianilta huomaamatta, ja hän luonnollisesti aavisti että niillä oli jotakin yhteyttä hänen rakastettunsa kanssa, jonka soitto oli siihen silminnähtävänä syynä.
"Tuo ihana nainen", sanoi hän kohteliaasti, "koskettelee soitikkoansa tosi tenhottaren sormilla, ja tuo surumielinen laulu tuntuu korvissani Provencen säveleltä".
"Tuon laulun minä hänelle opetin", sanoi Montreal surumielisesti, "sillä minä ensi kertaa kosin sydäntä, jonka ei milloinkaan olisi pitänyt omakseni antautua! Niin, nuori Colonna, monena yönä on purteni laskenut tähtikirkkaan Sorgian rantaan, joka huuhtoo hänen ylpeän isänsä linnan muuria, ja ääneni sotilaan lemmenlauluilla häirinnyt nuokkuvien kaislojen hiljaisuutta. Suloiset muistot, katkerat hedelmät!"
"Miksi katkerat? Rakastattehan toisianne vielä!"
"Minä olen sitoutunut naimattomuuteen, ja Adeline de Courval on jalkavaimo, sen sijaan että hänen pitäisi olla aviovaimo. Minua tuo asia kalvaa enemmän, kuin milloinkaan häntä — armasta Adelineani!"
"Armaanne siis, niinkuin kaikki voivat huomata, on jaloa sukua?"
"On", vastasi Montreal syvän ja silminnähtävän liikutuksen valtaamana, joka harvoin, tuskin milloinkaan paitsi lempiessä, pystyi hänen rohkeaan sydämeensä. "Hän on. Kertomuksemme on lyhyt: — me lapsuudesta asti rakastimme toisiamme. Hän oli mahtavampaa perhettä kuin minä, meidät erotettiin. Minulle kerrottiin, että hän oli hyljännyt minut. Minä jouduin epätoivoon ja epätoivossani suostuin ottamaan P. Johanneksen ristin. Sattumuksesta kohtasimme taas toisemme. Minä huomasin, että hänen rakkautensa oli vilpitön. Lapsi parka! — hän oli silloinkin, jalo ritari, vain lapsi! Minä hurja — huoleton — ja en, kenties, tietämätön kuinka kositaan ja voitetaan. Hän ei voinut vastustaa minun rukouksiani eikä omaa lempeänsä! — Me pakenimme. Siitä huomaatte seuraavien vaiheitteni kulun. Miekkani ja Adelineni olivat koko omaisuuteni. Seurapiirit hylkäsivät meidät. Kirkko uhkasi sieluani. Suurmestari henkeäni. Minusta tuli seikkailijaritari. Sallimus ja oikea käteni suosivat minua. Minä panin ne, jotka halveksivat minua, vapisemaan nimeäni. Tuo nimi vielä on tähtenä tai virvatulena välähtelevä säikähtäneille kansoille, ja vielä minä saatan hankkia paavilta väkisin tuon päästön, jota rukouksistani ei ole myönnetty. Samana päivänä saatan tarjota Adelinalle diadeemin ja sormuksen. — Kylläksi tästä, — katselitteko Adelinen poskea! — Eikö se näytä kuihtuvalta? Minä en pidä tuosta vaihtelevasta punasta, — hän liikkuu raukeasti — hänen askeleensa, joka oli niin iloinen!"
"Olinpaikan muutos ja lempeä etelä pian palauttavat hänen terveytensä", sanoi Adrian, "teidän omituisen elämänlaatunne tähden hän niin vähän saa tavata toisia, erittäinkin omaa sukupuoltansa, että luulen hänen vain harvoin tulevan huomaamaan tuota, mikä hänen tilassaan on tuskallista. Ja naisen lempi, Montreal, niinkuin kumpikin tiedämme, on verho, joka suojaa hänet monilta myrskyiltä."
"Te puhutte ystävällisesti", vastasi ritari, "mutta ette tunne kaikkia murheemme syitä. Adelinen isä, kopea herra, kuoli — sydän murtuneena, sanottiin — mutta vanhukset kuolevat monista muistakin syistä! Äiti, joka ruhtinaista kerskasi polveutuvansa, katsoi asiaa jyrkemmältä kannalta kuin isä, huusi kostoa — mikä oli kummallista, sillä hän on hurskas kuin dominikaani, ja kosto ei ole naisessa kristillistä, vaikka se on ritarillista miehessä, — Niin, herra ritari, meillä oli poika, ainoa lapsemme, joka oli Adelinen lohdutuksena minun poissa ollessani, jonka somat soperrukset olivat hänen koko maailmansa. Hän rakasti häntä niin, että ellei lapsella olisi ollut hänen silmiänsä ja ellei se nukkuessaan olisi ollut hänen näköisensä, minä olisin käynyt mustasukkaiseksi. Lapsi kasvoi hurjan elämämme ohessa voimallisena ja reippaana; tuosta nuoresta veitikasta olisi varttunut kelpo ritari! Epäsuotuisat tähteni johtivat minut Milanoon, jossa olin asioissa Viscontien kanssa. Eräänä kauniina kesäkuun aamuna poikamme varastettiin; tuo kesäkuu oli todella meille talvikuu!"
"Varastettiin! — kuinka? — kuka —"