"Ensimmäiseen kysymykseenne on helppo vastata; poika oli hoitajansa kanssa? kartanolla, tuo huolimaton ihminen jätti hänet silmänräpäykseksi — niin hän kertoi — noutaakseen jonkin lelun; hänen palattuaan lapsi oli kadonnut, jättämättä muuta jälkeä kuin soman, höyhentöyhtöisen lakkinsa. Adeline parka, monet kerrat tapasin hänet suutelemassa tuota pyhää jäännöstä, kunnes se hänen kyyneleistään kostui!"
"Kummallinen tapaus todellakin. Mutta mitä etua saattoi —"
"Minä kerron teille", keskeytti Montreal, "ainoan arvelun, joka minusta saattaa olla mahdollinen; — Adelinen äiti, saatuaan tietää, että meillä oli poika, lähetti Adelinelle kirjeen, joka oli murtaa hänen sydämensä, soimaten häntä hänen rakkaudestaan minuun ja niin poispäin, ikäänkuin tuo olisi tehnyt hänet sukupuolensa katalimmaksi. Hän pyysi häntä säälimään lastansa, eikä kasvattamaan häntä rosvotoimeen — sillä nimellä hän näki hyväksi mainita Walter de Montrealin uljasta elämänrataa. Hän tarjoutui holhoomaan lasta omissa kolkoissa saleissaan, epäilemättä kehittääkseen hänet ajeltu-kiireiseksi munkiksi. Häntä kovasti kiukutti kun äiti ei luopunut aarteestaan! Hän yksin, osaksi kostonhimosta, osaksi typerästä säälistä, osaksi kenties hurskaasta yltiöpäisyydestä, niin minusta näytti, saattoi meiltä ryöstää poikamme. Tiedustellessani sain tietää hoitajalta — jollei hän olisi ollut Adelinen sukupuolta, hän olisi saanut tuntea puukkoani — että heidän kävelymatkoillansa muuan elähtänyt vaimo, nähtävästi alhaista säätyä (hän saattoi olla valhepuvussa!) oli usein pysähtynyt hyväilemään ja ihailemaan lasta. Minä lähdin heti Ranskaan, riensin De Courvalin vanhaan linnaan; se oli joutunut lähimmän perillisen haltuun, ja vanha leski oli matkustanut pois, kukaan ei tiennyt mihin, mutta arveltiin hänen kätkeytyneen jonkin etäisen luostarin huntuun."
"Ettekö milloinkaan häntä sittemmin tavannut?"
"Tapasin Roomassa", vastasi Montreal, käyden kalpeaksi, "viimeksi siellä ollessani äkkiarvaamatta kohtasin hänet. Silloin vihdoin tulin tuntemaan poikani kohtalon ja arveluitteni todenperäisyyden; hän tunnusti varkauden — ja lapseni oli kuollut! En ole rohjennut sanoa sitä Adelinelle; se olisi mielestäni sama, kuin jos tempaisi nuolen haavoitetusta rinnasta — ja hän kuolisi heti, jos häneltä riistettäisiin epätieto, joka häilyy hänen povessaan. Hänessä vielä on toivo — se on hänen lohdutuksensa, vaikka sydäntäni särkee ajatellessani sen turhuutta, Mutta mitäpä siitä, herra Colonna!"
Ja Montreal hypähti seisoalleen ikäänkuin ponnistaen voimiansa karkottamaan heikkoutta, joka hänen kertomuksensa aikana oli vallannut hänet.
"Älkää ajatelko tuota enää. Elämä on lyhyt — siinä on paljon okaita — älkäämme hyljeksikö sen ainoatakaan kukkaa. Tuo on hurskasta ja myöskin viisasta. Luonto, joka määräsi minut taisteluun ja työhön, soi onneksi minulle ranskalaisen eloisan sydämen ja joustavan mielen, ja minä olen kylläksi elänyt tunnustaakseni, ettei nuoren kuolema ole kovaonni. Tulkaa, herra Adrian, liittykäämme armaani seuraan ennenkuin lähdette, jos teidän on lähteminen; kuu pian nousee ja Fondi on vain lyhyen matkan päässä täältä. Te tiedätte, että vaikken ihailekaan teidän Petrarcaanne, te sitä kohteliaammin ylistätte meidän provencelaisia ballaadiamme, ja teidän tulee kuulla Adelinen laulavan sellaisen, pitääksenne niitä vielä suuremmassa arvossa. Trubaduurien suku on kuollut, mutta laulu elää laulajaansa kauemmin!"
Adrian, joka tuskin tiesi, miten lohduttaa isäntänsä kovaa onnea, melkoisesti ihastui hänen mielialansa muutoksesta, vaikka hänen vakavampi ja tunteellisempi luontonsa hiukan hämmästyi tuota äkkinäisyyttä. Mutta niinkuin ennen olemme nähneet, Montrealin henki (ja siinä oli ehkä sen viehätys) oli kuin epävakainen taivas; iloisin päivänpaiste ja hirmuisin myrsky seurasivat nopeasti vaihdellen toisiansa, ja sen mahtaviin ja suurenmoisiin ominaisuuksiin, jotka oikein suunnattuina ja kohdistettuina olisivat tehneet hänestä aikansa siunauksen ja kunnian, sekaantui poikamainen huikentelevaisuus, joka äkkinäisestä sattumuksesta ja kevytmielisestä oikusta, ryhtyi sotaan ja hävitykseen, tahi uinahti lempeään rauhaan.
Heidän lähestyessään meren rantaa, Adelinen soitikon sävelet yhä selvemmin kuuluivat heidän korviinsa, ja he tietämättään hiljensivät askeleensa kulkiessaan pitkin rehevää, tuoksuavaa ruohostoa, kun hän äänellä, joka tosin ei ollut voimallinen, mutta ihmeellisen suloinen ja kirkas sekä hyvin soveltuva noihin yksinkertaisiin sanoihin ja säveliin, lauloi seuraavat säkeet:
Provencelaisen neidon laulu.