1.
Sydän miksikä auvoton,
Synkkä sä myötä?
Miks' kirkkaus taivon on
Sulle vain yötä?
Voi mua, voi mua!
Riemulle suo tää maa,
Se murhetta kaihoaa,
Oi ainoa paikka suo
Sä, minnek' ei pääse tuo
Huokaus, Voi mua! —
Voi mua!
2.
Rajuilmankin lintunen
Vainuvi ennen,
Myös on aikansa myrskysen
Aavistus hengen;
Voi mua, voi mua!
Sä riemuitse sallittua,
Oi syömmeni, pyydän sua,
Oi miksikä, tiedä en,
Sä vastoat huoaten
(Sydän hupsu!), Voi mua! —
Voi mua!
3.
Suru niinkuni yöhyt luo
Toivottomuutta;
Ken tiesi min huomen tuo
Helmassa uutta?
Voi mua, voi mua!
Iloitse soitikkon',
Pian kielesi vaiti on
Iloitse — kuule, voi!
Sen enteinen sävel soi
Viimeisen — Voi mua! —
Voi mua!
"Oma Adelineni, suloinen satakieleni!" kuiskasi Montreal hiljaa lähestyen, ja vaipui hänen jalkoihinsa — "laulusi on liian murheellinen täksi kultaiseksi illaksi."
"Ei milloinkaan ole sydämeen tunkeutunut sävel", sanoi Adrian, "jonka nuolessa ei suru olisi ollut sulkana. Tositunteellisuuteen, Montreal, yhtyy kaiho, jos kohta ei synkkämielisyys."
Adeline katsahti hellästi ja hyväksyen Adrianin kasvoihin; häntä miellytti niitten ilme, häntä vielä enemmän miellyttivät nuot sanat, joitten totuuden nainen pikemmin tunnustaisi kuin mies. Adrianin katseessa kuvautui syvä ja kaunopuhelias myötätuntoisuus ja kunnioitus; todella tuo lyhyt kertomus, jonka hän oli kuullut Montrealilta, oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen; eikä milloinkaan hänen käytöksensä ollut tuon loistavan kuningattaren seurassa, jonka hoviin hän oli matkalla, ilmaissut niin ritarillista ja todellista kunnioitusta, kuin hän osotti tuolle yksinäiselle ja kovaosaiselle naiselle Terracinan illanhämäräisellä rannikolla.
Adeline keveästi punastui ja huokasi; ja sitten katkaistakseen tukalan äänettömyyden, joka oli syntynyt, Montrealin huolimatta Adrianin äskeisistä sanoista viritellessä soitikon kieliä, hän sanoi: "Tekin tietysti, signor di Castello, olette Petrarcan ihailijoita?"