"Niin", huudahti Montreal, "lemmittyni on mielettömästi ihastunut Petrarcaan, niinkuin kaikki naiset; mutta sen verran, kuin minä tiedän, ei sota-asuinen ritari eikä reilu rakastaja milloinkaan ole kosinut sellaisin haaveksivin ja rääkätyin lauseparsin."
"Italiassa", vastasi Adrian, "tavallinen puhekin on liiottelua: — mutta sanoneepa oma trubaduurirunoutennekin teille, että lemmen, joka yhäti etsii uutta kieltänsä, usein on puhkeaminen sellaiseen, joka kaikista muista paitsi rakastuneista, tuntuu teeskennellyltä ja vääristellyltä."
"Koettakaamme, signor", sanoi Montreal, antaen soitikon Adrianin käteen, "olkoon Adeline tuomarimme, kumman laulu — teidän vai minun — on tenhosampi kosiessa."
"Pelkäänpä, jalo ritari", sanoi Adrian nauraen, "teidän jo lahjoneen tuomarin."
Montrealin ja Adelinen silmäykset kohtasivat toisensa, ja tuo katse sai
Adelinen unhottamaan kaikki murheensa.
Tottunein sormin kosketti Adrian kieliä ja valitsi laulun, joka oli yksinkertaisemmasti sepitetty kuin hänen maanmiestensä tavallisimmat, vaikka se oli italialaisen hengen ja niitten tunteitten mukainen, joita hän vast'ikään oli Adelinelle ilmaissut, sekä lauloi:
Miksi lempi on suruinen?
Mä vaikka luonas huoleksun,
Äl' armas moiti kulta;
Käy mieli kaihoiseksi, kun
Se täynn' on lemmen tulta.
Niin varjon pilvi taivon luo
Kuin pintaan lahdelmoitten,
On varjo rinnassainkin tuo
Vain taivon hattaroitten!
Mun sieluni sun katsantos
Niin tarkoin heijastaapi:
Äl' laita, kanssa päivän jos
Myös varjo yöksi saapi.
"Ja nyt", sanoi Adrian lopetettuaan, "on teidän vuoronne: minun lauluni oli vaan teidän voittonne etusävel."
Provencelainen nauroi ja ravisti päätänsä. — "Jos ken tahansa toinen olisi ollut ratkaisijana, mentyäni uhmaamaan sellaista kilpailijaa, olisinpa lyönyt soitikkoni omaan kallooni pirstaksi; mutta ei auta peräytyä itse nostamastani kiistasta, jos kohta joudunkin samana päivänä kahdesti tappiolle." Ja syvällä, erinomaisen soinnukkaalla äänellä, josta taiteellista harjotusta tosin puuttui, P. Johanneksen ritari alkoi