Trubaduurin laulun.
1.
Jalo virta, mun kirkkahan kalvosi tie
Luo impeni kuutamoiltana vie;
Venon akkunan alle mä rantaan saan, —
Trubaduuri ja neito ne valveilla vaan.
Veet nuo kuni tähditetyt,
Valo henkeni myös olet sie;
Kuni rannassa purteni nyt,
Ihanuutesi kahleissa mie, —
Bel' amie, bel' amie, bel' amie!
2.
Jätä maailma! Lempi on riippumaton,
Se murtavi liiton, mi kultanen on;
Katon alhasen alla jos alku on sen,
Se kuihtuvi linnassa mahtavien.
Povi tää jospa maailmas ois,
Ei toist' olis kirkkaampaa;
Mikä konsana varjota vois,
Mi päivyen sulta kun saa —
Bel' amie, bel' amie, bel' amie!
3.
Kosijanasi mahtava, suuri, mä vain
Oon köyhä, jos kuulukin heimoltain;
Mut' tää povi sykkinyt sulle on vaan, —
Tää kantelo vilpitön kieloltaan.
Suru silloin kohdata saa,
Mull' ompi kun lohtusi sun,
Viholaisena jos koko maa,
Povi hellä kun rinnalla mun, —
Bel' amie, bel' amie, bel' amie!
4.
Ja huokaus neitosen rinnasta käy,
Ei pilveä taivahan kannella näy;
Ja vaikkapa myrskykin riehunut ois,
Ei linnaa tuota se häiritä vois.
Sydämeeni kun juurtunut on
Suloliljani, armasko vois,
Nyt kolkkoon kalliohon
Puutarhansa vaihtaa pois —
Bel' amie, bel' amie, bel' amie?
Näin heidän aikansa kului keskustelun ja laulun vaiheilla, kunnes metsäiset kukkulat loivat terävät varjonsa meren pintaan, kesän tuoksuvien tuulosten hiiviskellessä rehottavilla kukkaskedoilla ja sitrooni- ja oranjilehtoloissa, joissa tumma aloe siellä täällä juhlallisena pistäytyi näkyviin, ja iloisten kiiltomatojen välkkyessä purppuraisen ja ruusunkarvaisen meren rannikolla, jonka aurinko jo oli luovuttanut hämärän huostaan. Vihdoin kuu verkalleen nousi yli metsän tummien kukkulain, valaisten heleänä iloista majaa, Montrealin välkkyvää kypäriä — ruohonpäistä nurmea, tammien ja sypressien alla venyvien soturiryhmien kiillotettuja haarniskoita sekä sovinnossa ruohoa haukkovia ratsuja — omituista paimen- ja rauta-ajan sekotusta.