"Taivas varjelkoon! Sinun tulee aina kammota häntä, sekä rauhan että sodan aikana. Tämä hyvä tribuuni siis ei ole liitossa Vapaitten Peisten kanssa."
"Ei, sen koko Rooma tietää."
"Hän on hurskas myöskin, olen kuullut, ja kerrotaan hänen näkevän näkyjä ja saavan voimia ylhäältä", sanoi vaimo, puhuen itsekseen. Sitten kääntyen Angeloon, hän jatkoi, — "suostuisitko mielelläsi hänen puolisonsa tarjoukseen?"
"Voi, mielelläni, jos vaan te tulette toimeen ilman minua."
"Lapseni", sanoi vanhus juhlallisesti, "minun hiekkani on melkein loppuun juossut, ja toivoni on nähdä sinut jonkun huostassa, joka holhoo sinua nuoruudenaikanasi sekä pelastaa sinut rikoksellisesta elämästä. Sitten saan täyttää lupaukseni ja pyhittää Jumalalle elämäni yksinäiset loppupäivät. Tahdon ajatella tarkemmin tuota, lapseni. Etpä ollut määrätty asumaan mokoman plebeijin katon alla etkä vieraan pöydästä ravintoasi saamaan, mutta kuollut on Roomasta viimeinen sukulaiseni, joka olisi tuon luottamuksen arvoinen; — ja onpa kuitenkin parempi rehellisyys, jota ei huomata, kuin pöyhkeilevä rikos. Hilpeä luonteesi jo huolestuttaa minua. Väisty, lapseni, minun on lähteminen kammiooni, valvomaan ja rukoilemaan."
Näin sanoen vanhus nousi ja lähti huoneesta katkaisten pojan jupisevan, puoleksi ystävällisen, puoleksi vastustelevan ja äreän puheen.
Poika katseli hajamielisenä suljettuun oveen ja virkkoi itsekseen: — "Eukon puhe on aina arvotusta; tietäneekö hän minusta enemmän kuin hän sanoo, tai lieneekö hän minun sukuani. Enpä tuota haluaisi, sillä en pidä paljoa hänestä. Tahtoisin että hän veisi minut tribuunin puolison palvelukseen, sittenpä saataisiin katsoa, kuka pojista kutsuisi Angelo Villania äpäräksi."
Poika ryhtyi taasen kaksinkertaisesti innostuneena miekkaansa veistelemään. Todellakin tuon vanhuksen kylmä kohtelu, hänen ainoan hoitajansa, seuransa ja vanhempainsa sijaisen, oli karkottanut hänen rakkautensa, hillitsemättä hänen luonnettaan, ja vaikkei hän alkuaan ollut mielenlaadultaan ilkeä, Angelo Villani jo oli uhmaavainen, kavala ja kostonhimoinen, mutta hän oli herkkä tuntemaan ystävällisyyttä, teräväluontoinen käsittämään ja suuressa määrässä peloton. Kasvaneena rauhallisessa yltäkylläisyydessä, pikemmin kuin ylöllisyydessä, ja paljon oleskeltuaan suojelijansa seurassa, jonka hän tunsi vain Ursula-nimiseksi, hänen olemuksensa oli miellyttävä ja hänen muotonsa jalosukuisen. Ja hänen esiintymisensä, kentiesi, juuri oli kääntänyt tribuunin puolison huomion hänen puoleensa pikemmin, kuin hänen kasvonsa, joissa, vaikka ne olivat somat, enemmän kuvaantui älyä kuin kauneutta. Hänen kasvatuksensa oli sellaisen, joka on määrätty jollekin oppineitten uralle. Hän ei ollut ainoastaan oppinut lukemaan ja kirjottamaan, vaan tunsi myöskin latinan alkuperusteet. Näihin opinnoitiin hänellä ei kuitenkaan ollut puoleksikaan yhtä suurta halua kuin toveriensa kisoihin, katujen juhlakulkueisin tai kansanmelskeisin, joissa kaikissa hänen piti olla mukana; ja joista hänen aina onnistui suoriutua ehjin nahoin.
Seuraavana aamuna astui Ursula nuoren Angelon kammioon. "Pue taasen yllesi sininen nuttusi tänään", sanoi hän, "tahdon että olet parhaimpasi näkönen. Lähdet kanssani palatsiin."
"Mitä, tänäänkö?" huudahti poika riemastuen ja hyppäsi vuoteeltaan.
"Rakas Ursula, pääsenkö todella suuren tribuunin puolison seurueesen?"