"Pääset, ja jättämään vanhuksen yksin kuolemaan. Riemusi soveltuu sinulle — mutta kiittämättömyys on veressäsi. Kiittämättömyys! Voi, se on sydämeni tuhaksi polttanut — eikä sinunkaan, poika, voi enää saada virikettä lahonneista muruista."
"Voi, te olette aina pistelijäs. Sanoittehan tahtovanne vetäytyä luostariin, ja että minä olen teille liian meluava kasvatti. Mutta te aina mielellänne torutte minua, sekä syystä että syyttömästi."
"Minä olen jo tehnyt tehtäväni", sanoi Ursula syvään huoaten.
Poika ei vastannut, ja vanhus vetäytyi pois raskain askelin ja kenties raskaammin sydämin. Tavattuaan hänet jälleen heidän yhteisessä asuinhuoneessaan, Angelo huomasi, mitä häneltä äskeisessä riemastuksessa oli jäänyt huomaamatta — että Ursula ei ollutkaan puettuna tavalliseen yksinkertaiseen pukuunsa. Kultaketjut, joilla siihen aikaan harvoin koreilivat halpasukuiset naiset — vaikka valtion virkamiehet ja varakkaat kauppiaat toista sukupuolta niitä pitivät — välkkyivät uhkeasta, kukitellusta Venetsian kankaasta ommellussa vaipassa, ja rinnan ja vyötäisten solkia kaunistivat kallisarvoiset jalokivet.
Angeloa hämmästytti tuo muutos, mutta hän tunsi miehekkäämpää ylpeyttä, huomatessaan että tuo oivallisesti soveltui vanhukselle. Hänen olemuksestaan ja ilmeestään näkyi, että hän oli tottunut sellaisiin pukuihin, ja hän oli tänä päivänä jäykemmän ja arvokkaamman näkönen kuin tavallisesti.
Hän silitti pojan kiharat, sovitti hänen lyhyen levättinsä somemmaksi hänen hartioilleen sekä pisti hänen vyöhönsä tikarin, jonka pää oli uhkeasti koristettu, sekä floriineilla täytetyn kukkaron.
"Opettele käyttämään kumpaakin järkevästi", sanoi hän, "niin ei sinun milloinkaan, olen minä kuollut taikka elossa, tarvitse tarttua tikariisi, saadaksesi kultaa."
"Tämä on siis", huudahti Angelo ihastuneena, "oikea tikari, jolla saa rosvojen kanssa tapella! Tämä kädessäni en pelkäisi Fra Morealea, joka on sinulle paha ollut. Toivon saavani kostaa puolestasi, vaikka vast'ikään syytit minua kiittämättömyydestä."
"Minun puolestani on kostettu. Karkota mielestäsi tuollaiset ajatukset, ne ovat syntisiä; ainakin pelkään sitä. Käy pöytään syömään, lähdemme ajoissa, niinkuin armonanojien tulee."
Angelo pian päätti murkinansa ja tultuaan Ursulan seurassa eteiseen, hän hämmästyen huomasi neljä palvelijaa, joita silloin tavallisesti käyttivät ylhäiset henkilöt, ja joita muukalaisten mukavuutta ja pöyhkeilevien porvarien juhlakomeutta varten jokaisessa kaupungissa oli saatavissa.