"Kuinka ylhäisiä me olemme tänään!" sanoi hän taputtaen käsiänsä niin kiihkeästi, ettei Ursula saattanut olla sitä nuhtelematta.
"Emme turhan komeilemisen vuoksi", lisäsi vanhus, "jota tosi aatelius ei kaipaa, vaan päästäksemme alttiimmin palatsiin. Noitten eilispäivän ruhtinasten puheille ei ole varsin nöyrän helppo pääsy."
"Voi! nytpä olette kohtuuton", sanoi poika. "Tribuuni laskee luokseen kaikki ihmiset, köyhimmät ja rikkaimmat. Vieläpä pääsee hänen pakeilleen repaleinen maamies ja avojalkainen munkki pikemmin kuin kopea ylimys. Siitä syystä kansa häntä rakastaa. Ja hän uhraa yhden päivän viikosta ottaen vastaan leskiä ja orpoja; — ja minähän olen orpo."
Ursula, omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei vastannut, ja tuskin kuulikaan hän pojan puhetta, vaan nojaten hänen nuoreen käsivarteensa hän palvelijain tietä tehdessä verkalleen kulki kohden Capitolin palatsia.
Merkillisen seikan olisi tarkkaava silmä huomannut, katsellessaan muutosta, jonka tribuunin kaksi tahi kolme lyhyttä kuukautta kestänyt ankara, mutta terveellinen ja viisas hallitus oli saanut aikaan Rooman kaduilla. Ei näkynyt enää muukalaisten palkkasoturien kookkaita, rautasopaisia vartaloita pitkin kujia pöyhkeilemässä eikä synkkäin palatsien varustettujen porttien edustalla hävyttöminä vetelehtimässä. Puodit, jotka monissa kortteleissa olivat olleet vuosikausia suljettuina, olivat jälleen auki, välkkyen tavaroista ja kihisten uutteroita ihmisiä. Turuilla, joilla ennen vallitsi joko kuolon hiljaisuus, tahi joitten poikki arka, yksinäinen kulkija kiiruhti nopein askelin silmillään tähystellen jokaista kolkkaa, tahi jotka kajahtelivat köyhän roistoväen kiljunnasta tahi raakojen ylimysten julkisesta melskeistä, solui nyt sivistyneen elämän säännöllinen, terve ja monimutkainen virta joko huvin tai kaupan alalla. Rattaat ja vankkurit täynnä tavaroita, jotka esteettä olivat matkanneet Campagnan riisuttujen rosvoluolien sivutse, vyöryivät iloisesti pitkin tanhuvia. "Eipä koskaan, kenties" — käyttääksemme erään uudemman ajan italialaisen, eikä suinkaan puolueellisen historioitsijan [Gibbonin] sanoja — "Eipä koskaan, kenties, ole yhden ainoan hengen kunto ja pontevuus selvemmin tuntuneet, kuin tribuuni Rienzin yhtäkkisessä Rooman puhdistuksessa. Rosvoluolaan pantiin toimeen leiri- ja luostarikuri. 'Tähän aikaan', sanoo historiankirjoittaja, 'metsät riemuitsivat, päästyään rosvojen rasituksesta, härjillä ruvettiin maata kyntämään, toivioretkeläiset käyskentelivät pyhäköissä, tiet ja ravintolat täyttyivät matkamiehistä; uutteruus, yltäkylläisyys ja luotto palasivat toreille ja kultakukkaro olisi saattanut vaaratta säilyä keskellä maanteitä'."
Kaiken tuon nähtävän kansan mukavuuden ja turvallisuuden ohessa, aina sentään joku synkkä ja tyytymätön naama näkyi väkijoukossa, ja milloin hyvänsä joku Colonnain tahi Orsinien liveriin puettu tunsi tyrkkäyksen tungoksessa, niin hurja käsi tahdottomasti tarttui miekan kahvaan, ja puolittain hillitty kirous päättyi kiukustuneen huokaukseen. Siellä täällä — vastakohtana somille, siisteille ja hymyileville puodeille — jonkun uhkean palatsin porttien edustalle kokoontuneet törkyröykkiöt ilmaisivat sotavarustusten jaottamista, mikä voimattomista omistajista tuntui pyhyydenhäväistykseltä. Pitkin sellaisia katuja ja kujia kulki tuo joukko, jota seuraamme, kunnes se saapui Capitolin edustalle kokooni uneen väentungoksen luo. Sinne asetetut viranomaiset pitivät kuitenkin niin taitavasti ja maltillisesti järjestystä, ettei sitä kauan pidätetty; ja saavuttuaan tuon muistorikkaan rakennuksen avaraan pihaan, he näkivät edessään suuren oikeussalin avonaiset ovet, jota vartioitsi vain yksi ainoa soturi ja jossa tribuuni vietti kuusi tuntia päivästä, sillä "hänen tuomioistuimensa, joka oli kärsivällinen kuulemaan, nopea oikaisemaan, heltymätön rangaistussaan, oli aina köyhälle ja muukalaiselle avoinna." [Gibbon]
Tuohon saliin ei seurue kuitenkaan suunnannut kulkuansa, vaan eteiseen, josta päästiin palatsin yksityisiin asunnoihin. Ja sielläpä tribuunin asunnon komeus, ylöllisyys ja enempi kuin kuninkaallinen loisto esiintyi tuon patriarkkaalisen yksinkertaisuuden jyrkkänä vastakohtana, mikä vallitsi hänen oikeussalissaan.
Ursulakin, joka vanhastaan ei ollut vieras Italian ja Ranskan hallitsijaan ylölliselle hovielämälle, näytti hämmästyksissään katselevan salissa tungeskelevia kallispukuisia palvelijoita, marmorisia ja kukkaisköynnöksillä verhottuja, kullatuita pylväitä ja kaikkialla nähtäviä uljaita lippuja, joihin tasavaltaisen kaupungin ja paavillisen istuimen välkkyviä vaakunoita oli kirjaeltu.
Ursulan, joka tuskin tiesi kenen puoleen kääntyä tuossa sekalaisessa seurassa, pelasti epätietoisuudesta muuan karmosiiniin ja kultaan puettu virkamies, joka, osottaen arvokasta ja tavanmukaista kohteliaisuutta, mikä näytti vallitsevan koko tuossa joukkokunnassa, kunnioittaen kysyi, ketä hän etsi. "Signora Ninaa", vastasi Ursula, oikaisten uljaan vartalonsa luonnollisen, vaikka hieman vanhanaikuisen arvokkaana. Hänen äänen korossaan oli jotakin muukalaista, joka vaikutti upseerin vastaukseen.
"Pelkään, rouvani, että signora tänään ottaa vastaan ainoastaan Rooman naisia. Huomispäivä on määrätty arvokkaitten muukalaisten naisten osaksi."