Kammio ei ollut avara — mutta tarpeeksi avara osottamaan että Rasellin ihana tytär oli toteuttanut turhuuden ja loiston unelmansa.
Se oli huone, jota on suotta yrittää kuvaella, se näytti maailman helmien aarrelippaalta. Päivänvalo, jota lievensivät korkeat ja syvät akkunat värjättyä lasia, virtaili lempeänä ja purppurankarvaisena yli kaiken, mitä tuon aikainen taide piti arvokkaimpana ja kuninkaallinen ylöllisyys kalliimpana. Kynttilänjalat florentiiniläistä hopeasepän työtä, matot ja verhot Idän, akuttimet Venetsian ja Genuan, taulut kuin kuvatut messukirjat, joissa kulta yhtyy sineen ja karmosiiniin, muinaisajan marmoripatsaat, jotka kertoivat Ateenan mainehikkaista laakeriseppeleistä, maasta kaivetut mosaikkipöydät, oivalliset, kuin taikavoiman säilyttämät, kultaiset suitsutusastiat levittäen Araabian tuoksuja, vaan miedosti, ikäänkuin varoen tukahuttaa terveellisempää kukkasten henkäystä, joita rehotti jokaisessa kolkassa marmori- ja alabasterivaaseissa, pienoinen suihkulähde, joka näytti ruususeppeleistä puhkeavan, valaen timanttikirkkaalla suihkullaan suloista viileyttä ilmaan, — kaikki nuot ja tuonkaltaiset, joita olisi turha kertoa, koottuina uhkeimmaksi ylöllisyydeksi, erinomaisen aistin sopusoinnuttamina, yhdistäen muinaisen ja silloisen taiteen, hämmästyttivät katselijaa ja huumasivat hänen aistinsa. Ei kalleus eikä hekuma olleet tuon suojan luonteena: se oli jokin suurenmoinen ja melkein yläilmainen haaveksiminen: — jotta se pikemmin näytti olevan tenhottaren, jonka käskystä haltiat riistivät maan ja ilmanimmet järjestivät saaliin, kuin maallisen kuningattaren karkeampaa loistoa. Patjojen takana, joihin Nina puoleksi nojautui, seisoi neljä tyttöä, ihanaa kuin nymphiä, kädessä viuhkat harvinaisimpia sulkia, ja hänen jalkainsa edessä lepäsi yksi muita vanhempi, jonka soitikko, vaikka nyt äänetönnä, ilmaisi hänen tavallisen toimensa.
Mutta vaikka huone itsessään olisikin näyttänyt hieman tavattomalta ja ylöllisine koristuksineen liiaksi sälystetyltä, niin Ninan vartaloon ja muotoon nähden kaikki olisi kerrassaan käynyt parahultaiseksi; niin täydellisesti näytti hän paikan hengettäreltä, niin ihmeellisesti hänen kauneutensa, joka nyt oli tyydytetystä lemmestä, noudatetusta turhamaisuudesta, riemuitsevista toiveista enentynyt, loi esiin loistavimman näyn, mikä milloinkaan on avautunut Tasson eteen, hänen kuolemattomaan luomukseen yhdistäessään tenhottaren kunnian ja naisen sulon.
Nina puolittain nousi ylös nähdessään Ursulan, jonka levolliset ja murheiset kasvonpiirteet vasten tahtoa ilmaisivat hänen ihailevan tuota harvinaista ja hämmästyttävää ihanuutta, mutta joka oudoksumatta häntä ympäröivät loiston, pian oli saavuttanut tavallisen tasamielisyytensä ja istuutunut Ninan osottamalle patjalle; nuoren vieraan jäädessä lapsellisessa kummastuksessa seisomaan keskelle permantoa.
"No, sievä poikani, sinun vilkas silmäsi ja reipas olentosi saivat minun eilen mieltymään! Tulitko suostumaan tarjoukseeni? Teidänkö, rouvani, on tuo kaunis lapsi?"
"Signora", vastasi Ursula, "minun asiani on lyhyt. Monien vaiheiden perästä, joiden kertomisella on tarpeetonta vaivata teitä, tämä poika pienokaisena joutui hoitooni — raskas ja huolestuttava toimi sille, jonka ajatukset liikkuvat elämänijän tuolla puolen. Olen antanut hänelle kasvatuksen, sellaisen kuin jalosukuisen lapselle on tuleva, sillä molempain vanhempainsa puolelta hän on korkeata sukuperää, vaikka orpo, äiditön ja isätön."
"Lapsiparka!" sanoi Nina säälien.
"Mutta vanhuuden alkaessa rasittaa", jatkoi Ursula, "ja halaten vain päästä taivaan rauhaan, minä muutamia kuukausia sitten matkustin tänne, jättääkseni pojan erään sukulaiseni huostaan, ja tuon tehtyäni antautuakseni luostariin apostolein kaupungissa. Voi! Heimolaiseni oli kuollut ja eräs hurja ja irstasluontoinen ylimys tullut hänen perilliseksensä. Epätietoisena ja huolestuneena ollessani, luulin kuulevani Kaitselmuksen äänen, kun lapsi eilen illalla kertoi minulle että hänen osakseen oli tullut kunnia, joutua teidän huomioonne. Samoinkuin koko Rooma, on hänkin jo oppinut ihailemaan tribuunia — kunnioittamaan tribuunin puolisoa. Tahdotteko todella ottaa hänet huoneesenne? Hän ei ole häpäisevä luottamustanne sukuperällään, eikä toivoakseni käytökselläänkään."
"Siitä pitäisin hänen muotoansa takauksena, vieläpä ilman teidän erinomaista puoltolausettanne. Onko hän roomalainen? Sitten hänen nimensä pitäisi olla minulle tunnettu."
"Anteeksi, signora", vastasi Ursula: "Angelo Villani on hänen nimensä — ei isänsä, eikä äitinsä nimi. Erään jalon perheen kunnia vaatii että hänen syntyperänsä jää ainiaaksi tuntemattomaksi. Hän ei ole kirkon pyhittämän lemmen hedelmä."