"Sitä enemmän hän saakoon osakseen rakkautta ja sääliä, syytön synnin uhri!" vastasi Nina silmät kosteina, huomatessaan syvän, hehkuvan punan peittävän pojan poskia. "Tribuunin hallituksesta alkaa uusi aateliuden ajanjakso, jolloin arvo ja ritarius voitetaan vain miehen omalla, eikä esi-isien kunnolla. Olkaa huoletta, rouvani, minun huoneessani häntä ei solvaista."

Ursulan ylpeyttä liikutti Ninan ystävällisyys; hän lähestyi tahdottomasti kunnioittaen ja suuteli signoran kättä. —

"Pyhä Äiti jalon sydämenne palkitkoon!" sanoi hän, "ja nyt on minun tehtäväni tehty ja maallinen päämääräni saavutettu. Lisätkää vain, signora, kallisarvoisiin suosionosotuksiinne vielä yksi. Nämät jalokivet" — ja Ursula veti esiin vähäisen rasian, kosketti pontimeen, ja kannen auettua tuli näkyviin suuria jalokiviä, kirkkainta välkettä, — "nämät jalokivet", hän jatkoi, laskien rasian Ninan jalkoihin, "jotka kerran kuuluivat Toulousen ruhtinassuvulle, ovat minulle ja omaisilleni arvottomia. Sallikaa minun ajatella, että ne ovat siirtyneet sen omaksi, jonka kuninkaallinen otsa on antava niille loiston, jota sen ei tarvitse lainata."

"Mitä!" sanoi Nina syvään punastuen, "luuletteko, rouvani, ystävyyteni olevan ostettavissa? Minkä naisen on milloinkaan ollut? Ei, ei — ottakaa lahjanne takasin, tai pyydän teitä ottamaan takasin poikanne."

Ursula kummastui ja kävi hämilleen; hänen kokemuksestaan tuollainen kohtuullisuus oli outoa, ja hän tuskin tiesi, miten menetellä. Nina tarkasti hänen epäröimistään ylpeästi ja voitollisesti hymyillen, ja sitten saavutettuaan äskeisen kohteliaan olemuksensa, hän sanoi arvokkaan lempeänä:

"Tribuunin kädet ovat puhtaat — älköön tribuunin puolisoon epäluuloa langetko. Pikemmin olisi minun teille tyrkyttäminen jokin vaihtomerkki tuosta sievästä holhotista, jonka olette uskoneet haltuuni. Jalokivenne saattavat kenties olla pojallenne hyödyksi hänen elämänsä varrella, säästäkää ne tarvitsevalle."

"Ei signora", sanoi Ursula nousten seisoalleen ja luoden silmänsä taivasta kohden, — "ostettakoon niillä hänen äitinsä sielumessuja; hänelle olen tallettava pienen omaisuuden, kunnes hän on varttunut sitä tarvitsemaan. Signora, ottakaa onnettoman ja murtuneen sydämen kiitokset. Jääkää hyvästi!"

Hän kääntyi jättääkseen huoneen, mutta niin horjuvin ja voimattomin askelin, että Nina heltyneenä ja liikutettuna, hyppäsi seisomaan ja omin käsin talutti vanhuksen huoneen poikki, kuiskaellen rauhaa ja lohdutusta. Heidän päästyänsä ovelle, syöksähti poika heidän luoksensa ja tarttuen Ursulan hameesen, nyyhkytti: "rakas kasvattajani, eikö jäähyväissanaakaan pikku Angelollenne! Antakaa hänelle anteeksi kaikki surut, mitkä hän on tuottanut! Nyt ensi kertaa tunnen, kuinka ilkeä ja kiittämätön olen ollut."

Vanhus sulki hänen syliinsä ja suuteli häntä intohimoisesti; mutta poika, ikäänkuin äkkinäinen ajatus olisi välähtänyt hänen mieleensä, tempasi esiin samassa rahakukkaron sekä virkkoi liikutettuna ja tuskin ymmärrettävin äänin: "Ja käyttäkää tämä, rakkahin kasvatusemoni, isävainajani sielumessuihin, sillä tiedättehän että hänkin on kuollut".

Nuot sanat näyttivät hyytävän kaikki Ursulan hellemmät tunteet. Hän työnsi pojan luotaan sama kylmä ja ankara jäykkyys kasvoissa ja olemuksessa, jota hän oli saanut tuta usein ennenkin, ja saavutettuaan tasamielisyytensä jälleen, hän lähti äkkiä huoneesta sanaakaan sanomatta. Nina, kummastellen, mutta yhä säälien hänen suruansa ja kunnioittaen hänen ikäänsä, seurasi hänen askeleitansa poikki paaschien kammion ja vastaanottohuoneen vieläpä portaitten juurelle asti — jollaista suosiota ei Rooman ylpein ruhtinatar olisi saanut osakseen; ja palattuaan surullisena ja aatoksissaan, hän tarttui pojan käteen ja suuteli kiihkeästi hänen otsaansa.