"Sukuperän, tribuuni, sukuperän — et muuta!"
"Signor Colonna on ryhtynyt minun entiseen toimeeni ja ruvennut kokkapuhujaksi", vastasi Rienzi tyynin ja välinpitämättömin äänin.
Sitten seuraten silmillään Raimondia ja Tapania, kunnes ovi sulkeutui, hän jupisi, "Tuota röyhkeätä! Vain Adrianin tähden sun harmaa partasi sua suojelee. Sukuperän! Mikä Colonna olisi kerskaamatta olevansa keisarin pojanpoika? Olet vaarallinen vanhus, sinua tarvitsee silmällä pitää." Hän läheni aatoksissaan akkunaa, ja taasen tuo hirvittävä kuoleman näytelmä kohtasi hänen silmänsä. Kansaa oli paljon kokoontunut iloitsemaan tuon miehen hirttämisestä, jonka koko elämä oli ollut tahraa ja väkivaltaa — mutta joka näytti olleen oikeuden ulkopuolella — hurjasti meluten, niinkuin roistoväki riemuitsee muserretusta vihamiehestään. Ja tuossa seisoessaan Rienzi kuuli heidän huutonsa: "kauan eläköön tribuuni, oikeutta noudattava tuomari, Rooman vapauttaja!" Mutta tällä kertaa muut ajatukset pitivät hänen tunteettomana kansan innostukselle.
"Veliparkani", hän sanoi kyyneleet silmissä, "tuon miehen rikoksesta — ja melkein samallaisesta, josta hän nyt on saanut rangaistuksensa — sait surmasi, ja nuot, joiden ei karitsaa surku tullut, hukalle armoa pyytävät. Voi, jospa nyt olisit elossa, kuinka nuot ylpeät päät taipuisivat edessäsi, vaikk'et kuollessasi ollut ajatuksen arvoinen. Suokoon Jumala rauhan jalolle hengellesi ja säilyttäköön kunnianhimoni puhtaana, sellaisena kuin se oli yhdessä vaeltaessamme rinnatusten illan hämärässä!"
Tribuuni sulki akkunan ja lähti Ninan huoneesen. Kuultuaan hänen askeleensa, Nina jo oli noussut vuoteeltaan ja silmät säkenöiden ja povi kohoten hän heittäytyi hänen kaulaansa ja kuiskutteli, takertuen hänen rintaansa: "Voi hetkiä, jolloin sinä olet poissa!"
Oli omituista huomata, kuinka tuo ylpeä nainen, ylpeä kauneudestaan, asemastaan, hänelle osotetusta kunniasta — jonka loistelias turhamaisuus jo oli Rooman puheenaiheena ja Rienzin soimauksena, — kuinka äkkiä ja ihmeellisesti hän näytti muuttuvan hänen läsnäollessan. Punastuen ja arkana, hän näytti tukahuttaneen kaiken oman ylpeytensä ylpeäksi rakkaudeksi. Ei milloinkaan ole nainen rakastanut täysin intohimoin kunnioittamatta siinä, missä hän rakasti, ja tuntematta nöyryyttä (suloista nöyryytystä) tuosta rakkautensa esineen liioitellusta ja jumaloivasta arvostelusta.
Kenties tieto tuosta erotuksesta, joka hänen puolisonsa mielestä oli olemassa hänen ja muitten luotujen välillä, yhä enensi tribuunin rakkautta häneen, sokasi hänen silmänsä näkemästä hänen virheitään ja saattoi hänen hemmottelemaan hänen himoansa suuremmoiseen loistoon, jota, vaikka se jonkun verran oli valtioviisasta, kehitettiin siihen määrään, että, jos ei se olisikaan ollut syynä hänen kukistumiseensa, se on kelvannut roomalaisille heidän oman pelkuruutensa ja epävakaisuutensa puolustukseksi, ja historiankirjoittajille mukavaksi selitykseksi tapauksista, joiden perille heillä ei ole ollut kykyä päästä. Rienzi vastasi yhtä hellästi puolisonsa hyväilyihin ja hänen kumartuessaan noitten ihanien kasvojen puoleen tuo näkö oli riittävä karkottamaan nuot ankarat tai surulliset pilvet, jotka äsken olivat pimentäneet hänen laajan otsansa.
"Et ole ollut ulkona tänä aamuna, Nina!"
"En, päivä on ollut liiaksi helteinen. Mutta enpä silti, Cola, ole ollut seuran puutteessa — puolet Rooman naisista ovat tulvineet palatsissa."
"Sen arvaan. — Mutta tuo poika häntä en ole ennen nähnyt?"