"Cola", sanoi Nina epäröiden, "sinun henkesi usein kiitää korkeuteen, minne minun ei jaksa seurata; älä vaan ole liian rohkea."
"Etkö äskön toista oppia julistanut? Ollakseni luja, eikö minun ollut näyttäminen lujalta?"
"Sallimus sinua suojatkoon!" sanoi Nina huoaten, pahaa aavistaen.
"Sallimus!" huudahti Rienzi. "Sallimusta ei ole. Ajatuksen ja menestyksen välillä Jumala on ainoa välittäjä, eikä (lisäsi hän juhlallisella äänellä) hän minua hylkää. Öiset näkyni, sinunkin syleilyssäsi, päivin enteet ja aavistukset, rohkaisevat ja jumalalliset, kansajoukon hälinässäkin, johtavat vaellustani ja viittaavat päämääräni. Nytkin, juuri nyt, kuulen äänen kuiskaavan korvaani — älä pysähdy, älä vapise, älä horju: — sillä Kaikkinäkevän silmä katsoo puoleesi, Kaikkivaltijaan käsi suojaa sinua."
Rienzin näin puhuessa hänen muotonsa kävi kalpeaksi, hänen tukkansa näytti nousevan pystyyn, hänen korkea ja uljas runkonsa tärisi huomattavasti ja hän vaipui istumaan sekä peitti kasvonsa käsillään.
Pelko valtasi Ninan, vaikkei hän ollut tottumaton noihin eriskummallisiin ja ylönluonnollisiin mielenpurkauksiin, jotka tuntuivat sitä oudommilta, kun ne olivat miehen, joka tavallisissa oloissa oli tyyni, luja ja tasamielinen. Mutta vallan ja menestyksen yhä varttuessa noitten mielenliikutusten kiihkeys näytti kasvavan, ikäänkuin tribuunin hurskas ja yletön taikausko tuossa varttumisessa olisi tunnustanut uuden todistuksen salaperäisestä suojeluksesta, voimallisemmasta, kuin ihmisen uskallus tahi kyky.
Nina lähestyi peloissaan ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, mutta sanaakaan sanomatta.
Ennenkuin tribuuni oli täysin tointunut, kevyt kolkutus kuului ovelta, jolloin hän heti näytti saavuttavan tasamielisyytensä.
"Sisään", hän sanoi, nostaen kasvonsa, joihin tavallinen väri verkkaan palasi.
Muuan upseeri, avaten oven, ilmoitti että henkilö, jota hän oli lähettänyt noutamaan, odotti häntä.