"Mitä!" huudahti Cecco, "mitä, tribuuni, ettekö soisi noille ihmisparoille juhlapäivääkään? He ovat kylläksi kovassa työssä, ja heidän ainoana huvituksenaan ovat teidän uhkeat näytelmänne ja juhlakulkueenne, joista he käyvät kotiinsa sanoen — 'kas meidän miehemme pimentää ylimysten loiston!'"
"Vai eivät moiti minun komeilemistani!"
"Moitiko! Ei sinne päinkään! Ilman sitä he häpeisivät tähtenne ja pitäisivät buono statoa vaan joutavana ilveenä."
"Paksuja puhut, Cecco, mutta älykkäästi, kenties. Pyhimysten haltuun.
Älä unhota mitä sanoin!"
"En, en. On häpeä, että meille keisari noin lykätään, on totisesti.
Hyvästi, tribuuni."
Jäätyään yksin tribuuni vaipui synkkiin, pahaa aavistaviin mietteisin.
"Olen keskellä taikurin loitsua", sanoi hän "jos annan myöden, niin hornanhenget repivät minut kappaleiksi. Minkä olen alottanut, se on päätettävä. Mutta tuo raaka mies minulle liiankin selvästi näyttää, millä vehkeillä työskentelen. Minuun nähden häviö ei merkitse mitään. Minä olen jo kiivennyt korkeuteen, joka huimaisi monen ruhtinaaksi syntyneen päätä. Mutta kanssani sortuu — Rooma, Italia, Rauha, Oikeus, Sivistys, — kaikki vaipuu jälleen ajan kuiluun!"
Hän nousi seisomaan, ja käveltyänsä jonkun kerran poikki huoneensa, jonka monista patsaista muinaisuuden sankarien marmoriset kasvot häntä katselivat, hän avasi akkunan hengittääkseen ehtooilmaa.
Capitolin edusta oli hiljainen; ei kuulunut muuta kuin ainoan vartiomiehen astuntaa. Mutta synkkänä ja hirvittävänä roikkui vielä korkeasta hirsipuusta rosvoylimyksen ruumis, ja egyptiläisen jalopeuran mahtavat piirteet häämöttivät jyrkkinä ja pimeinä viimattomassa ilmassa.
"Kauhistava patsas!" ajatteli Rienzi, "kuinka monet tuntemattomat juhlamenot olet nähnyt kotoisen Niilisi rannoilla, ennenkuin roomalaisten käsi siirsi sinut tänne — sinä roomalaisten rikosten ikivanha todistaja! Merkillistä! Sinua katsellessani tunnen ikäänkuin sinulla olisi jokin salaperäinen vaikutus omiin kohtaloihini. Sinun ääressäsi minä tervehdittiin tasavaltaisen Rooman herraksi, sinun ääressäsi ovat palatsini, tribunaalini, tuomioistuimeni, triumfini, loistoni — sinut tapaavat silmäni valtavuoteeltani; ja jos minun on suotu mahtavana ja rauhassa kuolla, sinä olet oleva viimeinen esine, jonka silmäni erottavat! Tai jos itse uhrina —" hän sävähti tuota ajatusta — lähestyi erästä kammionkomeroa — veti syrjään esiripun, joka verhosi ristiinnaulitunkuvaa ja vähäistä pöytää, jolla nähtiin raamattu ja pääkallon ynnä sääriluitten merkkikuvat — vallan mitättömyyden ja elämän epävakaisuuden todella ankarat ja epäämättömät merkkikuvat. Noitten pyhien muistuttajien viereen, joko nöyrtyäkseen tahi rohkaistuakseen, vaipui polvilleen tuo ylpeä ja yritteliäs mies; ja hänen noustuaan hänen askeleensa oli keveämpi, hänen muotonsa iloisempi kuin koko tuona päivänä.