Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

III Luku.

Sankari naamarittomana.

"Juovuspäissään", sanoo sananparsi, "ihmiset näyttävät todellisen luonteensa." Yhtä rehellinen ja totuuden paljastava juopumus kuin viinassa, on menestyksessäkin. Vallan kiille luo kerrassaan näkyviin ihmisen muotokuvan puutteellisuuden ja kauneuden.

Rienzin verratonta ja miltei ihmeenkaltaista kohoamista paavin virkamiehen arvosta Rooman herraksi, olisi seurannut vielä suurempi ihme, ellei se olisi hieman häikäissyt ja turmellut sitä, joka kohosi. Jos, kuten hyvin järjestetyissä valtioissa ja rauhallisina aikoina, mies kohoaa verkalleen, askel askeleelta, hän tottuu kasvavaan onneensa. Mutta silmänräpäyksellinen hyppäys porvarista ruhtinaaksi — sorron uhrista oikeuden valvojaksi — on äkkinäinen muutos, joka panee terveimmänkin ajun ymmälle. Ja ehkäpä, miehen mielenkuvittelun, intoisuuden ja neron mukaan, tuo äkillisyys on käypä vaaralliseksi — herättävä ylön liioiteltuja toiveita — ja johtava pilviä tavottelevaan kunnianhimoon. Samat ominaisuudet, jotka hänen kohottivat, jouduttavat hänen turmaansa, hänen onnensa Marengon voitto ajaa häntä sen Moskovan tappioon.

Suuruutensa aikana Rienzi ei niin paljon saavuttanut uusia ominaisuuksia, kuin hän kirkkaammaksi valoksi ja tummemmaksi varjoksi kehitti niitä, joita hän jo oli osottanut. Toiselta puolen hän oli oikeatuntoinen — päättäväinen — sorretun ystävä — sortajan kauhu. Hänen ihmeteltävä järkensä valasi kaikki, mihin se kajosi. Poistaen väärinkäytökset ja tarkoin tutkien sekä viisaasti järjestellen, hän oli nostanut kaupungin tulot kolmenkertaisiksi, lisäämättä ainoatakaan uutta veroa. Pysyen uskollisena vapauden epäjumalalleen, hän ei ollut hairahtunut noudattamaan kansan toivomusta, rupeamalla itsevaltiaaksi, vaan oli, niinkuin olemme nähneet, henkiin herättänyt ja uusilla oikeuksilla vahvistanut kaupungin parlamenttaarisen konseljin. Olkoon hänen valtansa ollut kuinka lavea tahansa, hän aina käytti sitä kansan valtuuttamana, sen nimessä vaan hän selitti hallitsevansa, eikä hän koskaan pannut toimeen mitään tärkeätä päätöstä, esittämättä sille sen aihetta ja syitä. Yhtä uskollisena aikeelleen palauttaa Roomaan hyvinvointi samoinkuin vapauskin, hän oli käyttänyt valtansa huikaisevan alkuajan, tuon suuren, Italian valtioitten välisen liiton valmistuksiin, joka, niinkuin hän oikein sanoi, olisi kieltämättömästi kohottanut Rooman Europan kansojen etupäähän. Hänen hallitessaan elinkeinot olivat turvatut, kirjallisuutta suosittiin, taide alkoi elpyä.

Toiselta puolen tuo menestys, joka toi kirkkaampaan valoon hänen oikeudentuntonsa, rehellisyytensä, isänmaanrakkautensa, avunsa ja neronsa, loi yhtä selvästi näkyviin hänen kopean etevämmyydentietonsa; hänen loistonhalunsa ja hänen kunnianhimonsa hurjan ja uskaltavan uhman. Vaikka hän oli liiaksi kohtuullinen maksaaksensa samalla mitalla patriiceille heidän väkivaltaisuuksiansa takasin, vaikkei häntä hänen vihamiehensäkään voi moittia ainoastakaan syyttömästä tai laittomasta ylimyksen tai porvarin surmaamisesta hänen levottoman ja myrskyisen tribuuniutensa aikana, niin hänessä kuitenkin oli Ninan vähemmän anteeksi annettavaa heikkoutta, eikä hän voinut riistää ylpeältä sydämeltään huvia saada nöyryyttää noita, jotka olivat nauraneet häntä narrinansa, ylönkatsoneet häntä plebeijinä, ja jotka nytkin vaikka orjamaisina hänen edessään, olivat rivoja hänen takanaan. "He seisoivat hänen edessään, hänen istuessaan", sanoo hänen elämäkertansa kirjoittaja, "kaikki nuot ylimykset, paljain päin, kädet ristissä rinnoilla, silmät maahan luotuina, voi, kuinka ne pelkäsivät!" Se on kuvaus, häpeällisempi ylimysten orjamaiselle pelkuruudelle, kuin tribuunin ylpeälle ankaruudelle. Kenties piti hän valtioviisautena lannistaa vihollistensa hengen ja herättää pelkoa niissä, joilta oli turha toivoa sovintoa.

Hänen komeilemistaan on helpompi puolustaa; se oli ajan tapa, se oli vallan merkki ja todiste; ja kun nykyajan historioitsija herjaa häntä siitä, ettei hän noudattanut muinaisen tribuunin yksinkertaisuutta, niin soimauksesta ilmenee, ettei hän tunne sen ajan henkeä eikä turhamaista kansaa, jota tuo ylin virkamies hallitsi. Epäilemättä hänen suurenmoiset pitonsa, juhlalliset kulkueensa, hienontuneen ja tavattoman uhkuvan mielenkuvituksen kaunistamina ja jalostamina, joihin rahvaanomaiset merkkikuvat aina liittyivät ja joiden tarkotuksena oli esittää palautetun vapauden riemun käsitettä ja todistaa uudistetun Rooman arvoa ja majesteettia — epäilemättä nuot näytelmät, joita toisella lailla arvostelevat valistuneempi aikakausi ja kamarioppineet, suuresti vaikuttivat tribuunin merkityksen lisääntymiseen ulkomailla ja kutkuttivat levottoman ja pöyhkeilevän rahvaan ylpeyttä. Ja aisti hienoni, ylellisyys vaati työtä palvelukseensa, ja vieraita kaikista valtioista veti puoleensa tuo suurellinen hovi, jossa johtajina oli kaksi, nimeltään tasavaltaista hallitsijaa, nuorta ja loistavaa, toinen kuulu nerostaan, toinen verraton kauneudeltaan. Rooma, jolta oli riistetty sen ylimmäinen pappi ja hänen hekumallinen seurueensa, näki pitkän yönsä kestäessä todella huikaisevan ja kuninkaallisen unelman — Cola di Rienzin juhlahallituksen! Ja usein jälkeenpäin sitä muisteltaessa huokaus pakeni rinnasta, ei ainoastaan köyhän muistellessa sen oikeatuntoisuutta, kauppiaan sen turvallisuutta, vaan myöskin hienostuneen sen loistoa ja runoilijan sen ihanteellista ja henkistä suloa!

Ja ikäänkuin näyttääkseen ettei hänen tarkotuksensa ollut tyydyttää alhaisia himoja ja haluja, niin loistonsa keskellä, jolloin pöydät notkuivat kaikkien ilmanalojen herkuista, jolloin viini virtasi loppumatta, tribuuni itse noudatti kohtuullista, jopa ankaraa raittiutta. — Valtahuoneukset sekä hänen puolisonsa asunto olivat tuhlaavan ylöllisesti ja komeasti kaunistetut, mutta omiin yksityisiin kammioihinsa hän oli siirtänyt aivan saman kaluston, johon hän oli perehtynyt vaatimattoman elämänsä aikana. Kirjoihin, patsaisin, kohokuviin, aseisin, jotka ennen olivat loihtineet esiin menneisyyden näkyjä, liittyi tuttavuus, jota hän ei raahtinut rikkoa.

Mutta merkillisimpänä hänen luonteensa piirteenä, joka vieläkin verhoaa kaiken hänen ympäristönsä jonkinlaiseen salaperäisyyteen, oli hänen uskonnollinen intonsa. Arnold Bresoialaisen rohkea, mutta hurja oppi, tuon miehen, joka kaksi vuosisataa ennen oli saarnannut puhdistusta, mutta joutunut mystisyyteen, kyti vielä Roomassa ja oli Rienzin varhaisena nuoruutena tehnyt syvän vaikutuksen hänen mieleensä. Ja niinkuin olen huomauttanut, hänen taipumuksensa haaveilevaan mietiskelyyn, hänen veljensä kovaonninen kuolema, hänen omat vaihtelevat, vaikka menestykselliset vaiheensa, kaikki olivat vaalineet tuon merkillisen miehen kiihkeimpiä ja ylevimpiä pyrinnöitä Samoinkuin Arnold Brescialaisen, hänenkin uskonsa oli suuresti omien kansalaissotiemme puritaanien tulisen uskonvimman kaltainen, aivan kuin yhtäläiset valtiolliset olot johtaisivat yhtäläisiin uskonnollisiin kantoihin. Hän uskoi mahtavan ilmestyksen kautta olevansa yhteydessä paremman maailman olentojen kanssa. Pyhimykset ja enkelit täyttivät hänen unelmansa; ja ilman tuota syvempää ja pyhempää innostusta, häntä tuskin pelkkä inhimillinen isänmaanrakkaus milloinkaan olisi kyennyt viemään hänen verrattomaan yritykseensä; siinä suuren osan hänen suuruuttansa — monien hänen virheittensä selitys. Niinkuin kaikista miehistä, joita näin sokasee kunnianhimoinen, mutta ei kunniaton taikausko, jota maallinen maineenpyynti on värittämässä, on hänestäkin mahdotonta sanoa, missä määrässä hän oli haaveksija ja minkä verran hän kulloinkin uskalsi olla petturi. Hänen pitojensa juhlamenoissa, hänen persoonansa koristuksissa nähtiin poikkeamatta salaperäisiä merkkikuvia. Vaaran aikoina hän julkisesti vakuutti saaneensa rohkaistusta ja johtoa jumalallisissa unennäöissä, ja kun monet tapaukset ihmeteltävästi toteuttivat hänen profeetalliset julistuksensa, niin hänen vaikutustaan kansaan lisäsi usko taivaan suosioon ja välitykseen. Niin oma harhaantuminen saattoi vietellä ja johtaa sokasemaan muita, eikä hän liene arvellut käyttää tilaisuutta hyväkseen ja näyttää siltä, mitä hän luuli olevansa. Vieläpä tuo huumaava herkkäuskoisuus epäilemättä syöksi hänen kohtuuttomuuteen, joka oli arvoton sekä kummallinen vastakohta hänen raittiimmalle järjelleen, ja sai hänen jättämään huomioon ottamatta laajan tarkotusperänsä ja epävarmojen keinojensa välisen suhteen sekä kopeana vartoomaan, että, missä ihminen uupuu, siinä Jumala astuu sijaan Cola di Rienzi ei ollut virheetön romaanisankari. Hänessä kilpaillen rehottivat luonteen uhkeimmat ja vastakkaisimmat ainekset. Vankka järki, harhaileva taikausko, kaunopuheliaisuus ja mielenlujuus, joka valtasi kaikki, joiden puoleen hän kääntyi, sokea innostus, joka valtasi hänet; ylellisyys ja kohtuullisuus, jäykkyys ja hellätunteisuus, ylpeys mahtaviin, nöyryys alhaisiin nähden, alttiiksiantavaisin isänmaanrakkaus, palavin persoonallisen vallan pyynti. Niinkuin suuriin ja epätoivoisiin yrityksiin ryhtyvät harvat miehet, joilla ei ole voimallisia eläimellisiä kykyjä, niin on huomattava, että enimmissä, jotka ovat kohonneet lauman yläpuolelle, ajoittaisin löytyy taipumusta hurjaan hilpeyteen ja mielialan joustavuutta, mikä useasti hämmästyttää raittiimpia ja säännönmukaisempia mieliä noita "elämän alahuoneelaisia:" ja Napoleonin teatterimaisen suuruuden, Cromwellin ankaran arvokkaisuuden omituisena vastakohtana oli heidän usein, eikä suinkaan aina sopivaan aikaan esiintyvä ilveilynsä, jota on vaikea saada heidän luonteensa ihanteen tai heidän elämänratansa, synkkien ja hirmuisten tapausten kanssa sopusointuun. Tuo sama piirre löytyi Rienzinkin luonnonlaadussa; se tuli näkyviin hänen lepohetkinään ja vaikutti tuon ihmeellisen nuorteuden, joka mukaannutti hänen jäykemmän luontonsa kaikkiin mielialoihin ja kaikkiin ihmisiin. Usein hän ankaralta tuomioistuimeltaan läksi seurapiiriin toisena miehenä; synkät ylimyksetkin, jotka vastahakoisesti kävivät hänen juhlissaan, unohtivat hänen valtiollisen suuruutensa hänen hauskojen kokkapuheittensa raikuessa, vaikka tuo huoleton pila ei aina voinutkaan olla etsimättä esinettään kukistetun vihollisen nöyryyttämisestä — mistä huvista olisi ollut älykkäämpää ja jalomielisempää kieltäytyä Ja kukaties hän osaksi tuon hillitsemättömän ja purevan hilpeyden kiihotuksesta usein yhtä mielellään hämmästytti, kuin säikähytti Mutta tuo iloisuuskin, jos sitä siksi saatetaan kutsua, ollen tuttavallisen avomielisyyden kaltaista, vaikutti suuresti hänen suosionsa lisääntymiseen alempain kansanluokkain piireissä; jos se oli ruhtinaan vika, se oli kansanyllyttäjän avu.

Näihin moninaisiin, nyt täysin kehittyneisiin luonteenominaisuuksiin lukija lisätköön neron, niin rohkeasti suunnittelevan, niin suurenmoisia ja yleviä tavottelevan, johon vielä yhtyi tuo tarkempi ja tavallisempi kyky vallita sivuseikkoja, että urhoollinen, jalo, kyvykäs, alttiiksiantavainen kansa hänen tuumiensa tukena, tribuunin valtaan nouseminen olisi ollut Italian orjuuden loppu, ja Europan pimeän ajan jyrkkä raja. Sellaisen kansan parissa hänen virheensä olisivat huomaamatta hillityt, hänen epäterveellisempi valtansa pysynyt tarpeellisessa kurissa. Kokemus olisi perehdyttänyt hänen valtaan, olisi vähitellen vierottanut hänen liiallisesta loistosta, ja hänen järkensä toimelias ja miehuullinen tarmo olisi keksinyt vaikutusalaa levottomammille hengenominaisuuksille, samoinkuin hänen oikeudentuntonsa antoi suojaa rauhallisemmille Vikoja hänessä oli, mutta olivatko nuot viat vai kansan viat hänen kukistumisensa syynä, näemme vast'edes.