"Kuulkaa, tribuuni", sanoi saksilainen itsepintaisesti, "vapauteni on vallassanne, mutta ei kieleni eikä henkeni. Jos suostun sulkeutumaan tuohon lokeroon, teidän on tuon tikarin pään ristin kautta vannominen että, tunnustettuani kaikki, mitä tiedän, annatte anteeksi minulle ja päästätte minun vapaaksi. Paikkaajani yllin kyllin riittävät sammuttamaan raivonne, vaikka olisitte tiikeri. Jollette tuota vanno —"
"No, vaatimaton ystäväni, kuinka sitten kävisi?"
"Pusken pääni kiviseinään puhki! Parempi sellainen kuolema kuin kidutuslava!"
"Hupsu, en tahdo kostaa mokomalle. Ole rehellinen niin vannon että kahdentoista tunnin kuluttua tunnustuksestasi olet eheänä ja turvallisena oleva Rooman muurien ulkopuolella. Niin totta kuin minua auttakoot Jumala ja hänen pyhimyksensä."
"Olen tyytyväinen! — Donner und Hagel, olen elänyt tarpeeksi kauan oppiakseni pitämään huolta vaan omasta hengestäni ja suuresta päälliköstäni sen jälkeen; — muuten en pidä lukua vaikka te etelämaalaiset leikkelette toistenne kurkkuja ja teette koko Italian yhdeksi ainoaksi haudaksi."
Nuot hyväntahtoiset sanat sanottuaan Rodolf läksi lokeroonsa, mutta ennenkuin Rienzi ehti sulkea oven, hän astui jälleen ulos.
"Malttakaa", sanoi hän, "tuo veri juoksee kovasti. Auttakaa minua sitomaan haava, muuten vereni juoksee kuiviin ennenkuin ehdin tunnustukselle."
"Perfede", sanoi tribuuni, jonka omituinen hilpeys ihaeli tuon miehen kylmää rohkeutta, "tuohon palvelukseen katsoen, jonka ai'oit tehdä minulle, sinä olet miellyttävin, vaatimattomin, hävyttömin, hyväntahtoisin vekkuli, mitä olen nähnyt moneen vuoteen. Anna vyösi tänne. Enpä osannut aavistaa että ritariuteni ensi yö kuluisi tällaisissa laupeudentöissä."
"Noista kaapuista saisimme luullakseni parempia siteitä", sanoi Rodolf, viitaten seinällä riippuviin papinpukuihin.
"Vaiti, lurjus", sanoi tribuuni synkistyen, "ei pyhäinhäväistystä! Mutta koska pidät niin hellää huolta itsestäsi, saat oman vyöni tarpeesesi."