Tribuni laski tikarin lattialle, ja suojaten varovasti sitä jalallaan hän sitoi haavotetun jäsenen, josta ystävällisyydestä Rodolf häntä lyhyesti kiitti; sitten hän otti aseensa ja lampun, sulki oven, työnsi raskaan salvan eteen ja palasi vuoteesensa syvästi liikutettuna tuosta murhayrityksestä, josta hän niin onnellisesti oli pelastunut.
Päivän sarastaessa hän astui ulos kirkon isosta ovesta, kutsui luokseen vahtimiehen, joka oli hänen omaa vartioväkeään, ja käski hänen hiljaisesti ja heti, ennenkuin ihmiset olivat liikkeellä, viemään vangitun Capitolin salaiseen tyrmään. "Ole ääneti", sanoi hän, "älä puhu tästä sanaakaan kellekään, ole kuuliainen, niin tulevaisuutesi on turvattu. Tuon tehtyäsi etsi neuvosmies Pandulfo di Guido, ja käske häntä tulemaan tänne luokseni, ennenkuin väkijoukko on kokoontunut."
Käskettyään vahtimiehen riisumaan raskaat rautajalkineensa hän saattoi hänen kirkon lävitse, antoi Rodolfin hänen huostaansa, katseli heidän lähtöänsä, ja hetkisen perästä läheisessä kappelissa olijat kuulivat hänen äänensä ja olivat pian hänen ympärillään.
Hän seisoi permannolla, puettuna pitkään, turkiksilla päärmättyyn viittaan, ja hänen lävistävä katseensa tarkasteli tutkivasti jokaista lähestyvää miestä. Kahdessa Frangipanissa näkyi hämmästyksen merkkiä, mistä he pian tointuivat tribuunin avomielisesti tervehtiessä.
Mutta kaikki Savellin taito ei voinut estää välinpitämättömintä silmää huomaamasta hänen sielunsa kauhua; ja tuntiessaan tribuunin läpitunkevan katseen, hän huojui joka saumastaan. Mutta Rienzi vaan ei näyttänyt huomaavan hänen liikutustaan; ja kun Vico di Scotto, vanha ritari, jonka kädestä hän otti vastaan miekkansa, kysyi häneltä, kuinka yö oli kulunut, hän vastasi iloisesti:
"Hyvin, hyvin, urhea ystäväni! Neitsyeellistä ritaria aina joku hyvä enkeli suojelee. Signor Luca di Savelli, pelkään että olette maannut huonosti; olette kalpean näkönen. Mitäpä siitä! Tämänpäiväiset keinumme pian kirkastavat vilkkaan verenne."
"Veren, tribuuni!" Sanoi Di Scotto, joka oli salahankkeista tietämätön, "mainitsit verta ja katso, permannolla on suuri laimisko, aivan tuoretta!"
"Miksi vanha urho paljastat kömpelyyttäni! Silpaisin riisuessani itseäni omalla puukollani. Kiitos Jumalan, sen terä ei ole myrkytetty!"
Frangipanit vaihtoivat silmäyksiä — Luca di Savelli nojautui pylvääsen, pystyssä pysyäkseen — muut näyttivät vakavilta ja hämmästyneiltä.
"Älkää siitä lukua pitäkö, hyvät herrat", sanoi Rienzi, "se on hyvä merkki ja oikea enne. Se tietää sitä, että sen, joka vyöttää miekan kupeellensa valtion hyväksi, tulee olla valmis vuodattamaan verensä sen edestä; niin olenkin. Ei sen enempää siitä — turhanpäiväinen naarmu; siristipä se enemmän verta kuin luulinkaan, ja säästi haavurilta suonenisku-vaivat. Kuinka kirkkaana päivä koittaa! Meidän on valmistautuminen kohtaamaan kaupunkilaisiamme — ne ovat täällä pian. Hei, Pandulfoni — terve tuloa! Sinun, vanha ystäväni, tulee kiinnittää viitta ylleni!"