Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

Pandulfon ryhdyttyä tuohon toimeen, tribuuni kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja, jotka seuralaiset hänen hymystään päättivät ystävälliseksi pilaksi, jota Rienzi tavallisesti laski keskustellessaan läheisten tuttaviensa kanssa.

VI Luku.

Julkinen manuu.

Lateranin suuren kirkon kellon pauhatessa alkoi väkeä saapua vielä taajemmissa joukoin kuin edellisenä iltana. Määrätyt viranomaiset saivat vaivaloisesti ylimyksille ja lähettiläille tehdyksi tietä, ja tuskin olivat he ehtineet sisälle, kun kansa tunkeutui kirkkoon ja rynnisti Bonifacius VIII:n kappeliin. Siellä täyttäen joka komeron, tukkien käytävät, onnellisimmat joukosta saivat nähdä hänen tuon loistavan seurueen ympäröimänä, minkä hänen neronsa oli valinnut ja hänen onnensa luonut. Vihdoin kun ylevä kirkkomusiikki alkoi tulvia läpi rakennuksen, alkusäveleenä juhlalliseen messutoimitukseen, tribuuni astui esiin, ja musiikin vaikenemisesta syntynyttä äänettömyyttä enensi kuulijakunnan yleinen kuolonhiljaisuus. Hänen vartalonsa, hänen olentonsa, hänen muotonsa olivat sellaiset, jotka aina vallitsevat väkijoukkojen tarkkaavaisuuden; ja tällä kertaa ne saivat kaiken lisän tilaisuuden tärkeydestä ja tuosta omituisesta, tulisen, mutta hillityn innon katseesta, joka, kenties, on ainoa kaunopuhettaan lahja, minkä luonto yksin voi antaa.

"Tulkoon tiettäväksi", sanoi hän verkalleen ja juhlallisesti, "sen arvon, vallan ja päätösoikeuden nojalla, johon Rooman kansa yleisessä eduskunnassa on meidän valtuuttanut ja jonka ylin päämies paavi on vahvistanut, että me, tunnustaen Pyhän Hengen armolahjat — jonka sotilas nyt olemme — sekä Rooman kansan suosion, julistamme Rooman, maailman pääkaupungin ja kristillisen kirkon perustuksen, sekä Italian jokaisen kaupungin, valtion ja kansan tästälähin vapaaksi. Tämän vapauden ja pyhitetyn vallan nimessä me kuulutamme, että vaalioikeus, lainsäädäntö ja Rooman valtakunnan yksinvaltius kuuluu Roomalle ja Rooman kansalle sekä kaikelle Italialle. Me manaamme täten ja vaadimme kuuluisia ruhtinoita, Ludvigia, Baijerin herttuata, ja Kaarlea, Böömin kuningasta, joita haluttaa kutsua itseänsä Italian keisareiksi, persoonallisesti saapumaan meidän tahi muitten Rooman viranomaisten eteen puolustamaan ja todistamaan vaatimuksiaan tämän päivän ja Helluntain välillä. Me manaamme vielä, ja saman määräajan kuluessa, Saksin herttuata, Brandenburgin ruhtinasta ja ketä hyvänsä muuta valtiasta, ruhtinasta tahi kirkkoylimystä, joka vaitelee itselleen keisarillisen istuimen vaalioikeutta — oikeutta, joka, niinkuin ijänikuisista aikakirjoista käy selville, kuuluu yksinomaan Rooman kansalle — ja sen me teemme kansalaisoikeuksiemme vahvistamiseksi, vahingoittamatta kirkon, paavin tai pyhän neuvoston hengellistä valtaa. Kuuluttaja, lue julki laajempi ja seikkaperäisempi manaus Lateranin ulkopuolella."

Kun Rienzi oli lopettanut tuon rohkean Italian vapauden julistuksen, niin Toskanan ynnä muutamien muitten vapaavaltioitten lähettiläät ilmaisivat hiljaa mieltymystänsä. Keisarin puolta pitävien valtioitten lähettiläät katsoivat pitkään ja pelästyneinä toisiinsa. Rooman ylimykset pysyivät ääneti ja silmät maahan luotuina: ijäkkään Tapani Colonnan kasvoihin vain levisi puoleksi ylönkatsova, puoleksi riemuitseva hymy. Mutta rahvaan suuren joukon valtasivat nuot sanat, jotka aukasivat niin suurenmoisen uran kuin koko Italian vapauttamisen; ja tribuunin vallan ja menestyksen kunnioitus oli melkein kuin ylönluonnolliselle olennolle tuleva, joten he eivät ryhtyneet tarkastelemaan keinoja, millä tukea tuota kerskausta.

Hänen katseensa harhaillessa yli väkijoukon, tuo loistava seura edessään, jumaloiva kansa taampana — hänen korviinsa tunkiessa Konstantinuksen palatsin (nyt hänen omansa) edustalta humina tuhansien ja kymmentuhansien, jotka olivat vannoutuneet uhraamaan henkensä ja omaisuutensa hänen asiansa hyväksi, onnensa tulvassa, joka ei vielä tietänyt vastoinkäymisistä, tribuunin sydän ylpeydestä paisui: mahtavan maineen ja rajattoman vallan näyt — hänen rakastetun ja hänen uudistamansa Rooman entisen vallan ja maineen, kiitivät hänen huumaantuneen katseensa edessä; ja noissa hurmaantuneissa ja intohimoisissa hetken aatoksissa hän käänsi miekkansa kolmea silloin tunnetun maan suuntaa kohden ja sanoi hajamielisesti, ikäänkuin nukkuvan äänellä: "Rooman kansan oikeuden mukaan tuokin on minun!"

Vaikka tuo hurja kerskaus lausuttiin hiljaisella äänellä, se kuului kaikkien ympärillä olevien korviin yhtä selvästi kuin ukkosen jyräys. Ja turhaa olisi kuvailla sen erilaisia vaikutuksia; sen luonnottomuus olisi herättänyt hänen vihollisissaan ylönkatsetta, hänen ystävissään surua, paitsi puhujan olentoa, joka ylevänä ja käskevänä hillitsi hetkeksi itse järjen ja vihan kunnioitukseen. Jälkeenpäin muisteltuina, erillään lausujasta lähteneestä lumouksesta, noita sanoja kohtasi terveen järjen kirous, mutta tuona hetkenä kaikki näytti kansan sankarille mahdolliselta. Hän puhui kuin haltioissaan — vavistiin ja uskottiin: ja ikäänkuin näyn hurmaamana hän seisoi hetkisen hiljaa, käsi yhä ojennettuna — tumma, avonainen silmä kiintyneenä avaruuteen — huulet erillään — uljas pää pystyisenä muitten yläpuolella — innostus vallaten kaikki etäisimmätkin saapuvilla olijat, ja syvä humina, lähtien yhdestä, kaikui kaikista: "Herra on Italian ja Rienzin kanssa."

Tribuuni kääntyi ja näki paavin vikaarin hämmästyksissään ja hurjistuneena nousevan puhumaan. Hänen itsetietonsa ja älynsä palautuivat oitis, ja päättäen tukahuttaa paavillisen auktoriteetin hänen rohkeutensa vaarallisen paheksumisen, joka oli pääsemäisillään Raimondin huulilta, hän viittasi sukkelaan laulajille, ja kirkonmenojen juhlalliset säveleet riistivät Orvieton piispalta kaiken itsensä puhdistamisen ja vastauksen tilaisuuden.

Kirkonmenot olivat ohitse. Rienzi kosketti piispaan ja kuiskasi: "tämän selvitämme mielenne mukaan. Tulette juhlaamme Lateraniin. — Kätenne." Eikä luopunut hän piispan kädestä eikä uskonut häntä muitten haltuun, ennenkuin tribuuni ja hänen ylimyksensä torvien, rumpujen ja symbaalien räikyessä ja samallaisen ihmisjoukon riemuitessa ja samassa paikassa, jossa Konstantinuksen tarunomainen kaste lienee toimitettu, astuivat Lateranin, silloisen maailman palatsin porteista sisään.