Niin päättyi tuo merkillinen juhlatoimitus ja tuo uljas pohjoisten valtain taisteluunvaatiminen Italian vapauttamiseksi, jota, jos sitä olisi menestys seurannut, olisi ylevänä tekona pidetty, jota, kun ei se onnistunut, on yleensä katsottu mielettömäksi uhkarohkeudeksi, mutta joka, kun tyynesti punnitaan vallitsevat olot ja tribuunia ympäröivä voima, ei kenties ollut niin aivan järjetön, kun se näytti. Mutta jos myönnetäänkin tuo varomattomuudeksi äärimmäisimmässä merkityksessä, — korkeampiluokkaisten luonteiden läpitunkevampi tuomari on varmaankin pitävä sitä uskaliaan luonnon loistavana hairahduksena, luonnon, jota asema ja menestys kiihottivat, uskonnolliset haaveilut, isänmaallinen innostus ja skolastiset näyt siirsivät liian äkkiä tuumasta toimeen, ja ulkopuolelle tuota maallista valtioviisautta, joka hioo aseensa, ennenkuin se viskaa hansikkaansa.
VII Luku.
Pidot.
Tuon päivän pidot olivat uhkeimmat, mitä siihen asti oli nähty. Cecco del Vecchion huomautus, joka hyvin kuvasi hänen maanmiehissään vielä nytkin, ehk'ei samassa määrässä tavattavaa taipumusta loistaviin juhlimisiin ja ulkonaiseen komeuteen, ei ollut haihtunut turhiin. Esimerkkinä yleisistä kemuista (jotka todellakin olivat ai'otut enemmän kansaa kuin ylempiä luokkia varten) olkoon näiden enemmän kuin kuninkaallinen ylöllisyys. Aamusta iltaan viinivirrat suihkusivat kuin lähteestä Konstantinuksen suuren muistopatsaan ratsun sieramista. Lateranin palatsin uljaat salit, kaikille ihmisluokille avoinna, olivat tuhlaavaisesti sisustetut: leikkejä, urheiluja ja sen ajan ilveilyjä oli kaikkialla nähtävänä. Tribunessa, joksi Ninaa jotenkin epäklassillisesti kutsuttiin, huvitteli Rooman naisia, ja tribuuni oli niin täydellisesti saanut Raimondin vaikenemaan ja sopimaan, että kunnon piispa istui hänen erityisen pöytänsä ääressä — ainoa, jolle tuo kunnia suotiin. Silmän risteillessä noissa saleissa, se sai nähdä nuot suojat täynnä jalosukuisia ja ritareita — Italian pääkaupungin oppineet ja kaunottaret Alppien takaakin saapuneitten lähettilästen ja ylhäisten vieraitten joukossa — eikä ainoastaan tribuunin kohoamista tervehtineitten vapaavaltioitten edustajia, vaan myöskin kopeitten tyrannien, jotka ensimmältä olivat pilkanneet hänen röyhkeyttään, mutta nyt ryömivät hänen valtansa edessä. Siellä ei ollut lähettiläitä ainoastaan Florensista, Siennasta, Arezzosta (joka viimeksimainittu alistui tribuunin hallitukseen), Todista, Spoletosta ja lukemattomista muista pienemmistä kaupungeista ja valtioista, vaan myöskin olivat edustettuina synkkä ja peljätty Visconti, Milanon ruhtinas, Ferraran Obizzo sekä Veronan ja Bolognan tyrannivaltijaat, vieläpä kopea ja tarkkaälyinen Malatestakin, Riminin herra, jonka käsi sittemmin hetkeksi lannisti Montrealin vallan, hänen Suuren Komppaniansa etupäästä, oli jaloimman ylimyksensä lähettänyt. Johan di Vico, aikakautensa pahin ja leppymättömin despootti, joka oli jyrkästi uhmannut tribuunin aseita, oli nyt masentuneena ja nöyränä itse saapuvilla; sekä Unkarin ja Neapelin edustajat yhdessä Baijerin ja Böömin lähettilästen seurassa, joiden hallitsijat samana päivänä olivat manatut Rooman tuomioistuimen eteen. Huiskuvat töyhdöt, jalokivien ja kultakankaiden välke, silkkivaatteen kahina ja kultakannusten kilinä, katoilta liehuvat liput, parville sijoitettujen soittoniekkojen säveleet, kaikki loivat sellaisen vallan ja loiston kuvan — sellaisen ritarillisen hovinäytelmän — jotta läänityskuninkaista mahtavin olisi sitä katsellut säkenöitsevin silmin ja paisuvin sydämin. Mutta kaiken tuon ihanuuden alku ja herra istuskeli alakuloisena ja hajamielisenä, miettiväisin otsin muistellen yöllistä tapausta ja tuntien, että hänen iloisinten vierastensa joukossa piilivät hänen murhanyrittäjänsä. Sävelten hehun ja loistavan tungoksen keskellä hän tunsi petoksen irvistävän vieressään, ja luurangon haamu, joka, niinkuin muinoinkin, oli pakottamassa hirvittäviä kuoleman ajatuksia juhlivain mieleen, pimensi viinin kirkkauden ja hyyti kimaltavan loiston.
Juhlan ollessa ylimmillään Rienzin paaschi nähtiin pujahtelevan vierasten joukossa ja kuiskuttelevan useille ylimyksille; jokainen heistä kumartui syvään, mutta vaaleten hänen asiataan.
"Herrani, Savelli", sanoi Orsini itsekin väristen, "reippaammin käyttäytykää. Tämä tarkottaa kunnianosotusta eikä kostoa. Saitte arvatenkin saman käskyn kuin minäkin."
"Hän kutsuu — kutsuu minua illallisille Capitoliin; ystävien illanvietto — (rutto hänen ystävyyteensä!) — päivän puuhien perästä".
"Samat sanat!" sanoi Orsini kääntyen Frangipanin puoleen.
Ne jotka saivat nuot kutsut vetäytyivät syrjään ja kokoontuivat, kiivaaseen neuvotteluun. Muutamat ehdottivat pakoa, mutta pako oli tunnustus; heidän lukunsa, arvonsa ja heidän kauan kestänyt turvallisuutensa rohkaisivat heitä ja he päättivät totella. Vanha Colonna, ainoa kutsutuista ylimyksistä syytön, kieltäytyi kutsuista.
"Turhia", sanoi hän äreästi, "tää riittää kyllä yhdeksi päivää! Sanokaa tribuunille, että, ennenkuin hän rupeaa illalliselle, minä jo toivon nukkuvani. Ei harmaapää tuollaista juhlakuumetta kestä."