"No, carissime!" sanoi hän yhdelle, jonka käsivarren hän veti kainaloonsa — "kuinka edistyy vanhain kirjoitusten selvittelemiset? — Puoleksi perillä? Hauskaa kuulla! Jutteleppas vaan niinkuin ennenkin kanssani. Huomenna — ei, eikä ylihuomenna — mutta ensi viikolla — viettäkäämme rauhallinen ilta. Oodisi, rakas runoilijani, siirsi minut Horaatsiuksen aikoihin; mutta ei ole minusta oikein, että hyljeksimme kotimaista latinan tähden. Pudista vaan päätäsi! No, Petrarca on puolellasi: hänen suuri epiikinsä liikkuu jättiläisaskelin — niin kuulin hänen ystävältään ja lähettiläältään — tuossa hän onkin. Laelius, siksihän Petrarca sinua kutsuu? Miten kuvailla ihastustani hänen lohduttavasta, innostuttavasta kirjeestänsä! Voi! hän ei liiaksi arvaa tarkotuksiani, mutta kyllä valtani. Tästä saamme toiste puhua."
Hieno varjo pimensi tribuunin otsaa hänen sanottuaan nuot sanat, mutta kulkien eteenpäin pitkä rivi ylimyksiä ja ruhtinoita kummallakin puolen, hän saavutti jälleen tasamielisyytensä ja arvokkaisuutensa, josta hän oli luopunut entisten vertaistensa parissa. Niin hän kulki läpi tungoksen ja vähitellen katosi.
"Hän käyttäytyy oivallisesti", sanoi joku, kun vieraat olivat istuutuneet. "Huomasitteko tuota meitä — tuota kuninkaallista olemistapaa?"
"Mutta on myönnettävä että se on hänessä paikallaan", sanoi Viscontin lähettiläs, "vähempi määrä ylpeyttä olisi ryömimistä hänen uijaan hovikuntansa edessä."
"Miksikä", sanoi muuan Bolognan professori, "miksikä tribuunia sanotaan ylpeäksi. Minä en näe hänessä ylpeyttä."
"Enkä minä", virkkoi joku varakas kultaseppä.
Sillä aikaa kun tuollaisia ja vielä vastakkaisempia huomautuksia kuului tribuunin poislähdettyä, hän saapui saliin, jossa Nina oli ylimmäisenä; ja siellä hänen miellyttävä olentonsa ja rattoisat lausuntansa (Suavis colorataeque sententiae Petrarcan kertomuksen mukaan) voittivat yleisempää suosiota naisilta kuin hän oli saanut osakseen heidän herroiltaan, ja olivat, niinkuin aina tuollaisissa tiloissa, melkoisena vastakohtana piispaparan tavanmukaisille ja hätäisille korulauseille.
Mutta heti kun juhlamenot olivat päättyneet ja Rienzi noussut ratsunsa selkään, hänen olentonsa muuttui synkäksi ja pahaenteiseksi ankaruudeksi.
"Vikaari", sanoi hän äkkiä piispalle, "saattanemme hyvin tarvita läsnäoloanne. Tietäkää, että Capitolissa par'aikaa neuvosto istuu tuomitsemassa salamurhaajaa. Viime yönä, ilman taivaan armoa, olisin joutunut palkatun murhamiehen puukon uhriksi. Tiedättekö siitä mitään?"
Ja hän kääntyi niin jyrkästi piispan puoleen, että pappiparka hämmästyksestä ja kauhusta oli kirvota hevosensa seljästä.