"Pelkäämme, jalo herra Colonna, että olemme kutsuillamme vain pahottanut mielenne. Ennen, muistaakseni, oli meidän helpompi saada teidät hymyilemään."
"Asemat ovat vaihtuneet, tribuuni, siitä kun te olitte minun vieraanani."
"Tuskinpa niin. Minä olen kohonnut, mutta te ette ole alennut. Öin päivin saatatte häiritsemättä, rauhassa liikkua kaduilla, henkenne on rosvoilta turvattu eikä palatsinne enää tarvitse salpoja eikä varustuksia suojaamaan teitä omilta kansalaisiltanne. Minä olen kohonnut, mutta me kaikki olemme kohonneet — barbaarisesta sekamelskasta sivistyneeseen elämään! Herra Gianni Colonna, te, jonka teimme Campagnan päälliköksi, ette kieltäydy juomasta maljaa buono staton onneksi; emme epäile urhollisuuttanne, joskin sanomme iloitsevamme, ettei Roomalla ole yhtään vihollisia, jotka saisivat todistaa päällikkökuntonne."
"Luullakseni", virkkoi vanha Colonna töykeästi, "saamme Böömistä ja
Baijerista yllinkyllin vihollisia, ennen kuin ensi oraat ovat vihantia."
"Entä sitten", vastasi tribuuni tyynesti, "ennen muukalaiset viholliset kuin kansalaiseripuraisuudet."
"Kyllä, jos rahastossa löytyisi jotakin, mikä ei ole juuri luultavaa, jos tällaisia juhlia paljon vietetään."
"Olette ilkeä, herra", sanoi tribuuni, "ja sitä paitse olette epäkohteliaampi Roomalle kuin meille. Kuka kansalainen olisi luopumatta kullasta, ostaakseen mainetta ja vapautta?"
"Minä tunnen Roomassa hyvin vähän sellaisia, jotka luopuisivat", vastasi ylimys. "Mutta sanokaapa, tribuuni, te, joka olette tunnettu omantunnon-mies, kumpi olisi valtiolle parempi — ettäkö sen hallitsija olisi liian säästäväinen, vai liian tuhlaavainen?"
"Minä lykkään kysymyksen ystäväni Luca di Savellin ratkaistavaksi", vastasi Rienzi. "Hän on suuri filosoofi ja pystyy selittämään monimutkaisemmankin arvotuksen, minkä kohta alistan hänen neronsa harkittavaksi."
Ylimykset, joita suuresti oli hämmästyttänyt vanhan Colonnan rohkea puhe, katsoivat kaikki Savelliin, joka vastasi paljoa maltillisemmin, kuin oli odotettu.