Rosvo astui kahden vartijan saattamana saliin.
"Konna, sinäkö meidät kavalsit!" sanoi joku Frangipaneista.
"Rodolf Saksilainen rupeaa enimmän tarjoovalle", vastasi roisto kauheasti irvistäen. "Te annoitte minulle rahaa, jotta olisin tappanut vihollisenne; vihollisenne voitti, hän antaa minulle henkeni, ja henki on parempi ottaa kuin kulta!"
"Tunnustatte rikoksenne, jalot herrat! Äänettömiä! Mykkiä! Missä on sukkeluutenne, Savelli? Missä ylpeytenne, Rinaldo di Orsini? Gianni Colonna, tähänkö ritariutenne on tullut?"
"Voi!" jatkoi Rienzi katkerin, intohimoisin äänin, "voi herrat hyvät, eikö mikään voi teitä sovittaa — ei itseeni, vaan Roomaan? Missä on ollut minun pattoni teitä ja teikäläisiä vastaan? Rosvot tiessään (syyttäjänne kaltaiset) — linnotukset riisuttuina — laki puolueettomana — kuka, kaikissa Italian hurjissa mullistuksissa, kansasta lähtenyt mies, on vähemmän myöntynyt sen väkivaltaisuuteen? Ei ropoakaan teidän arkuistanne ole liikuttanut kevytmielinen valta, — ei hiuskarvaakaan päästänne kohdannut yksityinen kosto. Te, Gianni Colonna, osananne kunnianosotuksia, päällikönvirkoja — te, Alfonso di Frangipani, hallussanne ruhtinaskuntia — muisteliko tribuuni ainoatakaan loukkausta, jonka hän kärsi plebeijinä? Syytätte minua ylpeydestä; oliko minun vikani, että ryömitte ja matelitte valtani edessä — imarre huulilla, sydämissä myrkky? Ei, minä en loukannut teitä; myöntäkää maailman tiedoksi että minussa te tähtäsitte vapautta, oikeutta, lakia, järjestystä, Rooman uudistettua suuruutta ja palautettuja oikeuksia! Niitä, tuota yleisellistä ja kuolematonta — ei tätä haurasta runkoa — teidän iskunne tavotti, — niiden jumalallisuuden kautta te olette hukassa, — niiden loukatun majesteetin tähden — rikokselliset ja uhrit — teidän täytyy kuolla!"
Nuot sanat sanottuaan ääneltään ja olennoltaan muinaisen kaupungin ylevimmän hengen kaltaisena, Rienzi majesteetillisin askelin kulki neuvossaliin.
Koko yöksi jätettiin salaliittolaiset tuohon huoneesen, ovet lukittuina ja vartioittuina; juhla-ateria oli paikoillaan, ja sen komeus vierasten mielialan omituisena vastakohtana.
Kuinka erilaisia Ranskan ja Englannin ritarillisiin ylimyksiin verraten olivat nuot viheliäiset rikolliset, joiden alakuloisuuden ja epätoivon historioitsija on kuvannut inhottavan valjuun karvaan. Vanha Colonna yksin säilytti rajun ja vallitsevan luonteensa. Hän samosi kuin leijona häkissään edestakasin huoneessa päästellen kovaäänisiä ja kiukkuisia uhkauksia ja jyskytteli nyrkillään ovea vaatien ulospääsyä ja vakuuttaen paavin kostoa.
Päivä sarasti, verkalleen ja harmaana, yli tuon kuolon tuskissa kamppailevan joukkion; ja kun he viimeisen tähden hälvetessä murheellisesta näköpiiristä, kolkon ja toivottoman taivaan valossa katsahtivat toistensa, kauhusta ja pelvosta melkein aaveenkaltaisiin kasvoihin, Capitolin iso kello päästi säveleen, jonka he hyvin tunsivat kuolonsoitoksi! Silloin ovi aukeni ja surullinen ja synkkä kulkue fransiskaanimunkkeja astui huoneesen, yksi kullekin ylimykselle! Tuon nähdessään, niin kerrotaan, valtasi salaliittolaiset niin suuri kauhu, että se jähmetytti heidän puhumiskykynsä. Suurin osa vihdoin, huomaten kaiken toivon turhaksi, antautui rippi-isiensä haltuun. Mutta kun Tapanille määrätty munkki lähestyi tuota intohimoista vanhusta, hän viittasi kärsimättömästi kädellään ja sanoi: "Älä kiusaa minua! Älä kiusaa minua!"
"Valmistaudu, poikani, hirveään hetkeen."