"Poika, todellakin!" virkkoi ylimys. "Minä olen kylläksi vanha sinun isoisäksesi; ja kerro muuten sille, joka sinut lähetti, etten ole valmis kuolemaan, enkä tahdo valmistua! Olen päättänyt elää vielä kaksikymmentä vuotta ja kauemminkin, ellen kuolettavasti ole kylmettynyt tänä kirottuna yönä."
Tuona hetkenä kuului huuto, joka tuntui järkyttävän Capitolin perustuksia, ja kansa kiljui kuin yhdestä suusta:
"Kuolema kapinoitsijoille! — kuolema! kuolema!"
Sillä aikaa kun tuo tapahtui salissa, tribuuni astui kammiostaan, jossa hän oli oleskellut puolisonsa ja sisarensa kanssa. Toisen jalo luonne, toisen kyyneleet ja murhe (nähdessään kihlattunsa perheen tuhottavan yhdellä iskulla), eivät olleet vaikuttamatta tosin ankaraan ja oikeatuntoiseen, mutta luonnostaan verta kammovaan mielenlaatuun sekä sydämeen, jolle ylevimmät kostonlajit eivät olleet outoja.
Hän astui neuvostoon, joka yhäti istui, otsa tyynenä vieläpä silmä iloisena.
"Pandulfo di Guido", hän sanoi tuolle porvarille, "olette oikeassa; puhutte kuin mies ja isänmaanystävä, sanoessanne, että jos yhdellä iskulla, vaikkapa syystäkin, katkaisisimme Rooman jaloimmat päät, se saattaisi valtion vaaraan, tuottaisi purppurallemme poistamattoman tahran ja yhdistäisi Italian ylimystön vastaamme."
"Se, tribuuni, oli minun mielipiteeni, vaikka neuvosto päätti toisin."
"Kuulkaa kansan huutoja, ette voi lepyttää sen oikeutettua kiivastusta", sanoi kansanmielinen Baroncelli.
Neuvoston jäsenten joukosta kuului hyväksymisen ääniä.
"Ystäväni", sanoi tribuuni ylevän ja vakavan näkösenä, "älkäämme antako jälkimaailman sanoa että vapaus on verenhimoinen; seuratkaamme suuren Vapahtajamme esimerkkiä ja olkaamme armeliaita! Olemme voittaneet — olkaamme nöyriä: olemme pelastuneet — antakaamme anteeksi!"