Tribuunin puhetta kannatti Pandulfo ynnä muutamat leppeät ja maltilliset miehet; ja lyhyen mutta kiivaan keskustelun perästä Rienzin vaikutus pääsi voitolle ja kuolemantuomio kumottiin, mutta pienellä enemmistöllä. "Ja nyt", sanoi Rienzi, "olkaamme enemmän kuin oikeutta noudattavia, olkaamme jalomielisiä. Puhukaa — ja rohkeasti. Olenko mielestänne ollut liian kova, liian kopea noille itsepintaisille sieluille? Luen vastauksen otsaltanne! — Olen! Luuleeko joku teistä että tämä minun vikani lienee yllyttänyt heitä tuohon pimeään kostoon? Luuleeko joku teistä että heissä on ihmiselimen luonto, niinkuin meissä, — että heihin pystyy ystävällisyys, että heitä jalomielisyys liikuttaa — että heiltä riisuu aseet sellainen kosto, jonka kristillinen laki käskee kostamaan jaloille vihamiehille?"
"Minusta" sanoi Pandulfo hetken äänettömyyden perästä, "ei ole ihmisluonnon mukaista, jos nuot miehet, jotka armahdatte, noin rikottuaan ja noin ilmitultuaan, jälleen vainoovat henkeänne."
"Minun mielestäni", sanoi Rienzi, "on tehtävä enemmänkin kuin annettava anteeksi. Ensimmäinen suuri Caesar, milloin hän ei musertanut vihollistaan, koetti tehdä hänestä ystävän —"
"Ja sai surmansa tuossa yrityksessä", sanoi äkkiä Baroncelli.
Rienzi sävähti ja vaaleni.
"Jos haluatte pelastaa nuot kurjat vangitut, on parasta olla odottamatta, kunnes roistoväen raivo käy mahdottomaksi hillitä", kuiskasi Pandulfo.
Tribuuni havahti aatoksistaan.
"Pandulfo", sanoi hän yhtä hiljaa: "sydämeni on täynnä aavistuksia — käärmeen sikiöt ovat kädessäni — enkä muserra niitä — ne saattavat pistää minut kuoliaaksi armeliaisuuteni palkaksi — se on niitten vaisto! Ei väliä; eipä sitten sanota että Rooman tribuuni niin monella ihmishengellä osti oman turvallisuutensa, eikä hautakiveeni kirjoiteta: 'Tässä lepää raukka, joka ei uskaltanut anteeksi antaa'. — Hei, upseerit, ovet auki! Hyvät herrat, julistakaamme vangituille tuomio."
Rienzi istui tuolilleen pöydän päähän, vasta nousseen auringon luodessa säteitään veripunaiseen seinään, joista huoneesen tuodut ylimykset luulivat lukevansa kohtalonsa.
"Hyvät herrat", sanoi tribuuni, "te olette Jumalan ja ihmisten lakia loukanneet, mutta Jumala opettaa ihmisille, kuinka on armahdettava. Tietäkää kerrankin että elämäni on taijottu. Eikä se, jonka taivas korkeita tarkotuksia varten mökistä ylensi kansan valtaistuimelle, ole näkymätöntä ja korkeampaa suojelusta vailla. Jos perinnöllisiä yksinvaltiaita on pidettävä pyhinä, kuinka paljoa enemmän sitä, jonka valtaan Jumalan käsi on kirjoittanut todistuksensa! Niin, sitä, joka henkii vaan maansa hyväksi, jonka suuruus on maansa lahja, jonka elämä on maansa vapaus, vartioitsevat oikeuden henget ja miekkakätisten serafiimein unettomat silmät! Oppikaa äskeisen yrityksenne tyhjiin raukeamisesta ja nykyisestä vaarastanne tukahuttamaan kiukkunne minuun, pitäkää arvossa lakeja, kunnioittakaa kaupunkinne vapautta ja uskokaa, ettei missään valtiossa ole jalompaa nähtävää kuin miehet, jalosukuiset kuin te — patriicein loistava luokka — käyttäessänne mahtinne kaupunkinne turvaksi, rikkautenne sen tieteitten ja taiteitten elvyttämiseksi, ritarillisuutenne sen lakien suojaksi! Ottakaa takasin miekkanne — ja ensimmäinen mies, joka loukkaa Rooman vapautta, hänestä tulkoon uhrinne, vaikkapa tuo uhri olisi tribuuninne. Teidän asianne on tutkittu — teidän tuomionne laskettu. Uudistakaa valanne, luopuvanne kaikesta vihollisuudesta, salaisesta tai julkisesta, Rooman hallitusta ja viranomaisia vastaan, niin saatte anteeksi — olette vapaat!"