Hämmästyneinä, huumaantuneina ylimykset vaistomaisesti taivuttivat polvensa; munkit, jotka olivat heidät ripittäneet, lukivat määrätyn valankaavan; ja värittömin huulin jupistessaan noita juhlallisia sanoja, he kuulivat ulkoa rahvaan huudot, jotka vaativat heidän vertansa.
Noitten menojen päätyttyä tribuuni astui juhlasaliin, josta päästiin parvekkeelle, mistä hänen oli tapana puhua kansalle: eikä milloinkaan, kenties, hänen ihmeellinen valtansa kuulijakunnan intohimojen yli ollut tarpeellisempi eikä loistavammin tullut ilmi, kuin tuona päivänä; sillä kansan raivo oli korkeimmillaan, ja kauan kesti ennenkuin hänen onnistui sivuuttaa se. Mutta ennenkuin hän lopetti, jokainen tuon hurjistuneen meren aalto oli viihdytetty. — Puhuja oli elämänsä varrella tuossa samassa paikassa elävä hetken, jolloin hän sai anella armoa hengelle, jalommalle kuin nuot nyt pelastamansa — ja anella menestyksettä ja turhaan!
Niin pian kun tribuuni huomasi suotuisan hetken tulleeksi, ylimykset päästettiin parvekkeelle; — noitten tuhansien hiiskumattomina läsnäollessa, he juhlallisesti sitoutuivat suojelemaan buono statoa. Ja näin aamu, josta näytti heidän mestauspäivänsä vähenevän, sai nähdä heidän sopivan kansan kanssa.
Väkijoukko hajosi, enemmistö mielihyvissään ja rauhallisena, — älykkäimmät pahoillaan ja tyytymättöminä. —
"Hän vaan yllyttää savua ja liekkejä, joita hän ei kykene tukahuttamaan", mutisi Cecco del Vecchio, ja sepän lause kävi sananparreksi ja ennustukseksi.
Sillävälin tribuuni, joka ainakin tiesi ylevämmän suunnan valinneensa, lähti neuvostosta ja vetäytyi kammioon, jossa Nina ja hänen sisarensa odottivat häntä. Nuot ihanat naiset olivat hellimmällä ystävyydellä kiintyneet toisiinsa. Heidän erilaiset sekä luonteen- että muodonominaisuutensa näyttivät vastakkaisuuksillaan enentävän kummankin suloa, aivan kuin taitehikkaassa jalokivikoristeessa helmet ja timantit suovat toisilleen kauneutta.
Irenen kääntäessä kalpeat kasvonsa ja kyyneleiset silmänsä povesta, josta hän oli etsinyt tukea, tuo arka sisar, huolehtiva, epäilevä, tarkkaava: — uljas puoliso, toivorikas ja varma, ikäänkuin hän ei milloinkaan olisi luottamatta Rienzinsä aikeisin ja mahtiin — nuot vastakohdat olisivat luoneet maalarin eteen arvokkaan Lemmen olennoiman, joka kaikkea toivoi, ja Lemmen, joka kaikkea pelkäsi.
"Iloitse, sisareni", sanoi tribuuni huomaten ensiksi Irenen rukoilevan katseen, "ei hiuskarvaakaan ole loukattu niitten päästä, jotka ylpeilevät lemmittysi nimestä. — Kiitos Jumalan", jatkoi hän, kun sisar huudahtaen heittäytyi hänen syliinsä, "että tuo salaliitto tähtäsi minun henkeäni! Jos se olisi toista roomalaista tarkottanut, armo olisi ollut rikos! Armaani, rakastakoon Adrian sinua puoleksikin niin paljon kuin minä; eipä, siskoni ja lapseni, kenkään voi tuntea lempeätä sieluasi niinkuin se, joka on valvonut sen vieressä, siitä saakka kuin sen ensimmäinen kukka puhkesi auringolle. Veliparkani! eläisi hän, teidän neuvostonne olisi hänenkin; ja minusta tuntuu kuin hänen jalon henkensä kuiskauksesta usein ottaisi poistuakseen tuo karkeus, joka on paaduttaa omani. Nina, kuningattareni, tenhottareni, muistuttajani — samoin sinunkin sydämesi, miehuullinen onnettomuudessa, olkoon naisellinen menestyksessä, ja ole Irenen kanssa maan päällä minulle, mikä veljeni on taivaassa."
Tribuuni, väsyneenä yöllisistä ponnistuksista, lähti muutamaksi hetkeksi levolle; ja kun Nina kietoen kätensä hänen kaulaansa tarkasteli hänen jaloa muotoansa — huolet asettuivat, kunnianhimo vaikeni, sen rauhassa oli melkein jotakin taivaallista. Ja sellaisen hekumallisen ylpeyden kyyneleet, joita nainen vuodattaa unelmainsa sankarin tähden, täyttivät hänen puolisonsa silmät, hänen sydämensä syvimmässä hiljaisuudessa riemuitessaan enemmän yksinomaisesta etuoikeudestaan noihin rauhallisiin hetkiin, kuin kaikessa loistossaan, johon hänen puolisonsa kohtalo oli kohottanut hänet, ja jota ylentämään ja nauttimaan hänen luontonsa teki hänen soveliaaksi. Tuona yksinäisenä ja rauhallisena hetkenä hän mielisteli sydäntänsä valvovan unelmilla, huikentelevammilla kuin nukkuneen; ja hän kuvitteli itselleen pitkällistä kunniarikasta elämänrataa ja ylevää, rauhallista poistumista, jotka olivat tulevat hänen puolisonsa osaksi.
Ja hänen noin valvoessaan ja noin uneksiessaan, pilvi, joka ei vielä ollut miehen kämmentä suurempi, pimensi taivaanrantaa kohtalon, jonka päivänpaiste oli melkein mennyttä!