II Luku.
Pako.
Uhitellen ylpeässä sydämessään, niinkuin orhi uhittelee kuolaimistaan, vanha Colonna saapui palatsiinsa. Hänestä, joka oli syytön sukulaistensa ja kumppaniensa yrittämään rikokseen, koko tuo yöllinen ja aamullinen kohtaus näytti vaan häpäisemistä ja nöyryytystä tarkottavan. Tuskin ehdittyään palatsiinsa hän käski luotettavimmat kurjeerinsa olemaan valmiina tottelemaan hänen määräyksiään. "Tuo Avignoniin", sanoi hän itsekseen päätettyään paaville kirjoittamansa kirjeen. — "Katsotaanpas, eikö Colonnain mahtavan suvun ystävyys paina enempää kuin tuon roistoväen narrin joutava kannatus. — Tuo Palestrinaan — sitä kalliota ei valloteta! — Tuo Johan di Vicolle, häneen saattanee luottaa, vaikka hän onkin petturi! — Tuo Neapeliin; Colonnat kieltävät tribuunin lähettilään, ellei hän luovu toimestaan ja kiiruhda tänne, ei lempijänä vaan sotilaana! — Ja tuo tavatkoon Walter de Montrealin. Kelpo lähetin hän pani tulemaan tänne, mutta kaikki annan anteeksi — kaikki, tuhannesta peitsestä." Ja vapisevin käsin solmitessaan silkkinauhoja kirjeitten ympärille hän käski paaschinsa kutsumaan pöytäänsä seuraavaksi päiväksi kaikki signorit, jotka olivat olleet hänen seurassaan edellisenä yönä.
Ylimykset saapuivat — paljoa enemmän raivoissaan anteeksisaannin häpeästä, kuin kiitollisina armolahjasta. Pelko yhdistyi heidän ylpeyteensä; ja väkijoukon huutojen ja munkkien valitusten vielä soidessa heidän korvissaan, he päättivät että yhteinen vastarinta vaan saattoi turvata heidän henkensä ja kostaa heidän häväistyksensä. Heistä tribuunin julkinen armonanto oli vaan yksityisen koston peittelemistä. Sen he uskoivat, että Rienzi ei uskaltanut tuhota heitä päivän valossa; unho ja anteeksianti näyttivät heistä keinoilta, millä tuutia heidän valppauttaan ja samalla lannistaa heidän ylpeyttään, ja rikoksen ilmitulon tieto riisti heiltä kaiken turvallisuuden toivon. Heidän oman palkkaamansa salamurhaajan käsi saatettiin kääntää heitä itseänsä vastaan, tahi he saatettiin surmata yksitellen, niinkuin sen ajan tyrannien tapa oli. Omituista kyllä, Luca di Savelli kiihkeimmin vaati että kapina heti oli nostettava. Kuolemanpelko teki pelkurista urhoollisen.
Kykenemättä ymmärtämään tribuunin romantillista jalomielisyyttä, ylimykset tulivat yhä levottomammiksi, kun Rienzi seuraavana päivänä kutsui heidät, yhden erältään, yksityisesti luokseen, antoi heille lahjoja ja pyysi heitä unhottamaan entiset: pahoillaan pikemmin itse kuin heidän tähtensä, sekä jakeli heille uusia virkoja ja kunnianosotuksia.
Luonnosta kuninkaallisen sydämensä hullutellessa hän ei luullut mitään keskiväliä olevan olemassa ja uskoi luottamuksella ja suosionosotuksilla voivansa musertaa vihamielisyyden, jota hän ei tahtonut tukahuttaa kuolemalla. Jos kuninkaaksi syntynyt olisi perittyihin alamaisiinsa nähden siten menetellyt, tuo olisi saattanut onnistua; mutta herrojensa yli äkkiä kohonneen jalomielisyys on vaan loukkaavaa röyhkeyttä. Rienzi tuossa ja ehkä itse anteeksiannossaan teki onnettoman valtiotaidon-erehdyksen, jota jonkun Viscontin tahi myöhempinä aikoina jonkun Borgian pimeä oveluus ei koskaan olisi päästänyt viakseen. Mutta se oli loistavan ja suuren hengen erehdys. Nina istui palatsin suuressa salissa — oli Rooman naisten vastaanottopäivä.
Vierasten luku oli niin paljoa tavallista vähempi, että häntä kummastutti, ja saapuneitten olemuksessa hän luuli huomaavansa kylmyyttä ja pakkoa, mikä hiukan koski hänen turhamaisuuteensa.
"Toivon, ett'emme ole loukannut Signora Colonnaa", hän sanoi Giannin, Tapanin pojan puolisolle. "Hänen käyntinsä ovat tuottaneet kunniaa saleillemme, kaipaamme suuresti hänen arvokasta seuraansa."
"Signora, puolisoni äiti voi pahoin!"
"Pahoinko? Lähetämme hänelle parempia uutisia. Tuntuu kuin olisimme hyljätty tänään."