Mutta kantotuolin ja sen saattojoukon peittyessä illan hämärään, draaman melskeisimmät henkilöt kääntävät huomiomme puoleensa. Rooman kauppiaat ja käsityöläiset pitivät tuona aikana ja erittäin Rienzin kansallismielisenä hallituskautena joka viikko kokouksia kussakin kaupungin kolmessatoista korttelissa. Ja kansanvaltaisimmassa näistä oli Cecco del Vecchio oraakeli ja johtaja. Tuosta kokouksesta, jossa seppä oli esimiehenä, kuului jytinä, joka kävi maanjäristyksen edellä.
"Niin", sanoi yksi joukosta — Luigi, teurastaja — "sanotaan hänen tahtoneen panna uutta veroa ja sentähden hajottaneen neuvoston istunnon tänään, kun noitten kelpo miesten tuli kansaa surku; se on synti ja häpeä, että rahasto on tyhjä."
"Minä sanoin hänelle", virkkoi seppä, "että olkoon hän varuillaan kansaa verottaessaan. Ei köyhät ihmiset veroja siedä. Mutta kun ei hän ota neuvojani onkeensa, nähköön, kuinka käy — hepo juoksee tiehensä, marhaminta jää kouraan."
"Sinunko neuvojasi, Cecco! Ei hänen mahansa niitä enää sulata. Se mies on käynyt ylpeäksi kuin paavi."
"Mutta hän on sentään suuri mies", sanoi muuan joukosta. "Hän meille lait antoi — puhdisti Campagnan rosvoista — täytti katujen varret kauppioilla, puodit tavaroilla, lannisti Italian kopeimmat herrat ja hurjimmat soturit —"
"Ja panee nyt veroja kansan niskoille, — siinä suurkiitokset avustamme", sanoi äkeä Cecco. "Mitä hän olisi ilman meitä? — Me, jotka teimme, voimme tehdä tekemättömäksikin."
"Mutta", jatkoi puolustaja huomatessaan että hänellä oli kannattajansa. — "sittenpä hän verottaa meitä omista eduistamme."
"Kuka niitä nyt ahdistaa?" kysyi teurastaja.
"Kyllä, ylimykset kokoovat uusia voimia Marinossa."
"Marino ei ole Rooma", sanoi Luigi, teurastaja. "Odottakaamme, kunnes he tulevat porteillemme — kyllä tiedämme kuinka heitä vastaan otamme. Taikka, mitä siihen tulee, lienemme saaneet tarpeeksemme tappelusta — kaksi veliparkaani sai kumpikin pistoksen liikaa. Miksi ei tribuuni, jos hän on suuri mies, anna meille rauhaa? Lepo on kaikki mitä tarvitsemme."