"Ei, ei! Se ei kuulu meidän ammattiimme. Yhtä helppo on hakea kadonnutta hiekkamurua meren rannalta kuin elävää olentoa teljetyistä taloista ja ammottavista haudoista; mutta jos maksatte köyhälle haudankaivajalle vähän ennakolta, niin pääsette ensimmäisenä uuteen ruumishuoneeseen — se valmistuu parhaiksi teidän tarpeeksenne."
"Tuossa!" sanoi Adrian heittäen lurjuksille muutaman kultakolikon — "ja jos tahdotte tehdä minulle ystävällisemmän palveluksen, niin jättäkää minä ainakin eläessäni rauhaan, tai säästän teiltä sen vaivan." Ja hän lähti huoneesta.
Puheliaampi Becchino seurasi häntä. "Te olette jalomielinen, signor, malttakaa; tarvitsette kai tuoreempaa ruokaa, kuin tuollaiset siivottomat tähteet. Minä pidän siitä huolen niin kauan — niin kauan kuin tarvitsette. Kuulkaa — ketä minun piti etsimäni?"
Tuo kysymys viivytti Adrianin lähdön. Hän mainitsi nimen ja selitti kaikki Irenen erityisominaisuudet sekä kuvaili katkerin mielin hiukset, kasvonpiirteet, vartalon, tuon armaan ja pyhän olennon, joka olisi runoilijan innostuksen aiheena saattanut olla, ja nyt oli haudankaivajan osviittana. Mutta tuo olento, joka ei ollut pyhä, pudisti päätänsä, kun Adrian oli lopettanut. "Viisisataa sellaista kertomusta kuulin ruton ensi päivinä, jolloin vielä oli sellaisia seikkoja kuin lempiviä ja lemmittyjä; mutta tuo oli herkkuluettelo, signor, ja Becchino parka olisi mielissään, jos saisi tavata, taikka vaikkapa haudatakin niin paljon suloa. Tahdon koettaa parastani; mutta käyttääksenne aikanne parhaiten, niin tietäisinpä sivumennen neuvoa teille monta armasta muotoa ja sorjaa vartaloa —"
"Pois, hornalainen!" murahti Adrian, "hulluutta kuluttaa aikaansa sellaisen parissa!"
Haudankaivajan nauru seurasi hänen askeleitaan.
Kaiken päivää kuljeskeli Adrian pitkin kaupunkia, mutta etsiminen ja tiedustelu olivat yhtä turhia; kaikki, joita hän kohtasi ja puhutteli, näyttivät pitävän häntä mielettömänä. Meluavat juopuneitten joukkiot, munkkikulkueet ja siellä täällä joku yksinäinen arka olento, joka vältti kaikkien lähestymistä ja puhetta, olivat ainoat, mitkä hän tapasi kulkiessaan noilla kolkoilla kaduilla, kunnes kellertävän harmaa aurinko vaipui kukkulain taakse ja pimeys peitti verhoonsa ruton äänettömät tiet.
III Luku.
Kukkia hautakumpujen vaiheilla.
Adrian huomasi Becchinon pitäneen huolta ettei nälkäkuolema ehtisi ennen ruttoa. Kuolleitten atria oli korjattu pois ja ruoat ja kaikenlaiset viinit täyttivät pöydän — yltäkylläisyys vallitsi silloin Florensissa! Hän nautti ravintoa, mutta säästäen, ja häntä kauhistutti laskeutua levolle vuoteisin, joitten uhkeitten esirippujen ääressä kuolema vast'ikään oli askaroinnut, sulki huolellisesti ovet ja akkunat, kääriytyi viittaansa ja asettui patjoille levähtääkseen siinä huoneessa, jossa hän oli syönyt illallisensa. Väsymys viihdytti hänen levottomaan uinahdukseen, josta hän yht'äkkiä havahti ajoneuvojen jyryyn ja kellojen kilinään. Hän kuunteli, kuinka ajoneuvot kulkivat hiljalleen ovelta ovelle, ja jyrinä vihdoin haihtui etäisyyteen. — Hän ei nukkunut enää sinä yönä!