Aurinko ei ollut ehtinyt korkealle, kun hän jälleen ryhtyi toimeensa, ja oli vielä varhaista, kun hän kulkiessaan erään kirkon ohitse näki kaksi uhkeasti puettua naishenkilöä tulevan pylväskäytävästä ja suurimmalla huomiolla katselevan häntä naamariensa läpi. Hän seisahtui ja toinen nainen sanoi: "olette uhkarohkea, kaunis herra, ette pidä naamaria ettekä liioin tule kukkain tuoksulta."
"En pidä naamaria, naiseni, sillä haluan tulla tunnetuksi: etsin näiltä poloisilta tienoilta muutamaa, jonka elämää elän."
"Hän on nuori, uljas ja nähtävästi jalosukuinen, eikä rutto ole koskettanut häneen; hän on aivan tarkotuksemme mukainen", kuiskasi toinen naisista toiselleen.
"Kerrot omat ajatukseni", vastasi hänen toverinsa, ja kääntyen Adrianiin hän sanoi: "etsitte jotakuta, johon ette ole vihitty, koska niin palavasti etsitte?"
"Se on totta."
"Nuori ja ihana, tummahiuksinen ja lumivalkea povi; vien teidät hänen luokseen."
"Signora!"
"Seuratkaa meitä!"
"Tiedättekö ken olen ja ketä etsin?"
"Tiedän."