"Onko tiedossanne tosiansa jotakin Irenestä?"
"On, seuratkaa minua."
"Hänen luokseenko?"
"Hänen luokseen — seuratkaa meitä!"
Naiset lähtivät edelleen, ikäänkuin päästäkseen pitemmistä puheista. Hämmästyneenä, epäillen ja kuin unessa Adrian seurasi heitä. Heidän pukunsa, olemuksensa ja toisen puhdas toskanankieli ilmaisivat heidän asemansa ja syntyperänsä, mutta kaikki muu oli arvotus, josta hän ei päässyt selville.
He saapuivat erään sillan luokse, missä hevoskantotuoli ja ratsu, jota palvelija piteli suitsista, olivat varalla, Naiset nousivat kantotuoliin ja toinen heistä käski Adriania seuraamaan ratsain.
"Mutta sanokaa" — hän alotti.
"Kyselemättä, signor!" sanoi hän maltittomana, "seuratkaa elossa olevaa ääneti, tai pysykää kuolleitten seurassa, kuinka haluatte."
Kantotuoli lähti liikkeelle ja Adrian nousi kummastellen ratsunsa selkään sekä seurasi omituisia tovereitaan, joiden kulku oli melkein rivakasta. Tultuaan sillan taakse he pian saapuivat loitolle ylängölle, ja kolkot muurit ja tyhjät kadut pian vaihtuivat maaseudun puihin ja kukoistaviin nurmikoihin. Näin puolen tunnin verran kuljettuaan, he poikkesivat tieltä viheriäiselle tanhualle ja näkivät yht'äkkiä ihanan palatsin edessään. Naiset laskeutuivat kantotuolistaan, ja Adrian, joka turhaan oli koettanut houkutella seuralaisiltaan tietoja, hyppäsi myöskin ratsunsa seljästä ja seurattuaan heitä avaran pihan poikki, jonka kummankin puolen täyttivät kukkaisvaasit ja oranjipuut, sekä läpi korkean eteisen rakennuksen perimmäiseen kylkeen, hän saapui armahimpaan paikkaan, minkä silmä milloinkaan on nähnyt tai runoilija milloinkaan ylistänyt. Se oli puutarha-sommitelma rehevintä vihantaa; kummankin sivun laakeri- ja myrttimajoista aukenivat clematisten ja ruusujen puoleksi kaihtamat näköalat, joitten kaarrosten takana kuvapatsaat ja välkkyvät suihkulähteet rajottivat maiseman; edustan nurmikolla nähtiin marmorijalustaisten kukkaisvaasien rivejä, ja tilavat ja loitot porraskerrokset häikäisevintä marmoria viettivät penger penkereltä, joista jokainen oli kaunistettu kuvapatsailla ja suihkulähteillä, puoliväliin korkeata, mutta verkkanousuista ja vihantaa kunnasta. Taampana Arno-laakson vaihtelevat, rehottavat lehdot, viinitarhat ja oliivipuistot, maatilat ja kylät halkileikkaamat hopeaisen virran, ja kaupunki rauhallisena, mutta hirmutonna, kohottaen kattojansa ja tornejansa auringon paisteessa. Kaiken värisiä ja äänisiä laululintuja, muutamat vapaina, muutamat kultaisten verkkojen sisällä, viserteli ylt'ympäri, ja nurmikon keskellä venyi neljä uhkeasti puettua, naamaritonta naista, joista vanhin näytti tuskin olevan kahtakymmentä vanhempi, ja viisi ritaria, nuorta ja uljasta, joitten jalokivistä kimaltelevat nutut ja kultaiset ketjut ilmaisivat heidän arvonsa. Viinejä ja hedelmiä oli viereisellä, matalalla pöydällä, ja soitikoita, shakkipöytiä nurmella huiskin haiskin. Niin suloista ryhmää ja niin viehättävää näkymöä ei Adrian nähnyt kuin yhden kerran, ja sen Italian hirmuisimmassa ruttopesässä! — sellaisen ryhmän ja sellaisen näkymön saatamme vielä tavata ihanan Boccaccion kertomuksista.
Nähdessään Adrianin saattajineen lähestyvän seurue nousi heti seisoalleen, ja yksi naisista, jonka päässä oli laakeriseppele, astui toisten eteen huudahtaen: "oivallista, Mariana, terve tultuanne takasin, viehättävät alamaiseni. Ja te, herrani, tervetuloa tänne."