"Ymmärrän sinut täydelleen. Rohkeutta! Mitä on maan päällä enää peljättävää?"
Haudankaivaja jupisi itsekseen: "kyllä, jättää minut yksin. Minun pääni se jotakin maksaa. En pyydä minäkään herrasmiehiä sanojani tottelemaan. Päättäköön omilla silmillään mitä vaivani maksaa", ja suuntasi kulkunsa eräästä portista vähän matkan päähän kaupungista. Siellä, eräässä vajassa, istui kuusi hänen kauhistavaa toveriaan, lapiot ja kanget jalkain vieressä.
Opas kääntyi Adrianiin, jonka kasvot olivat rauhalliset ja epätoivossa järkähtämättömät.
"Uljas herra", sanoi hän rahtusen sääliväisesti viivytellen, "tahdotteko todella omin silmin ja sydämin tulla vakuutukseen? — Näky kenties peljästyttää, tarttuma tuhoaa — jollei tosiansa, niinkuin minusta näyttää, Kuolema jo ole kirjoittanut otsaanne, omani."
"Kovan-onnen ja murheen korppi!" vastasi Adrian, "etkö näe, että muuta en kauhistu kuin sinun ääntäsi ja näköäsi. Näytä minulle hän, jota etsin, olkoon hän elävänä tai kuolleena."
"Minä näytän hänen teille sitten"; sanoi Becchino äreästi, "sellaisena kuin hän kaksi yötä sitten annettiin haltuuni. Kasvonpiirteet saattanevat jo olla sileiksi lakaistut, sillä rutolla on kova luuta, mutta jätin hänen ylleen tuon, mistä näette ettei Becchino ole valehtelija. Tuokaa soihtuja tänne, veikot, ja nostakaa luukku. Älkää töllistäkö; herra hulluttelee, kyllä hän maksaa."
Adrianin koneentapaisesti seuratessa oppaitaan hänen silmäänsä odotti näky, jonka hirveä filosofia kuin pyörällä murskaksi musertaa kaiken kuolevaisten ylpeyden — tuon kuopan näky, johon maa kätkee kaiken, mikä maan päällä rehotti, suloili, riemuitsi!
Becchinit nostivat ylös raskaan luukun, alensivat soihtunsa (tuskin tarpeellista, sillä aukosta syöksähti kammottavana välkkyen polttavan auringon valo) ja viittasivat Adriania lähestymään. Hän seisoi manalan partaalla ja katsoi alas.
* * * * *
Onkalo oli avara ja syvä sekä pyöreämuotoinen, kuin tyhjän kaivon pohja. Maaseinään ylt'ympäri uurretuissa lokeroissa lepäsivät ruumisarkuissaan ruton alkuajan uhrit, jolloin Becchinon ammatti vielä ei kukoistanut, jolloin pappi saattoi ja ystävä suri vainajata. Mutta alhaalla, siellä oli iljettävä kauhistus! Sekasin viskottuina — muutamat alasti, muutamat jo mustenneissa ja mädäntyneissä kääriliinoissaan — viruivat viimeksi saapuneet vieraat, ripittämättömät ja siunaamattomat! Tulisoihtujen ja auringon valo levisi selvänä ja punertavana yli turmeluksen kaikkien asteitten, kalvakkaan sinertyneestä hipiästä ja turvonneesta ruhosta tahmaiseen, sekavaan läjään tahi paijaisin luihin, joista vielä roikkui, siruina ja riekaleina, mädäntynyt, musta liha. Monien kasvot olivat säilyneet melkein täydellisinä, muun ruumiin ollessa paljaana luuna: pitkät hiukset, ihmisen muoto, hirvittävän luurangon päässä. Siinä oli vakahainen lapsi, vielä äitinsä rinnoilla, siinä oli ylkä viruen poikki lemmittynsä armaitten jäsenten! Rotat (ja niitä vilisi noissa juhlapidoissa) herkesivät valon välähtäessä kauheasta ateriastaan, häiriytyneinä, mutta peljästymättä, ja tuhansittain niitä venyi ylt'ympäri, kankeina ja kuolleina, myrkkyisen ruokansa tappamina! Sinne myöskin riistettyään niistä kullan ja jalokivet, haudankaivajien hurja iva oli viskannut mennyttä arvoa puhuvat merkit — neuvosmiehen taittuneen puikon, kenraalin sauvan, piispan hiipan! Saastainen, siinteä hönkä oli asettunut kuin liha itse, sienettävänä, mätänä, seiniin ja — — —