* * * * *
Mutta kuka on kertova ne sanomattomat ja kuvittelemattomat hirmut, jotka vallitsivat palatsissa, missä Suuri Kuningas otti vastaan Ruton miekalla lannistetut vangit?
Mutta koko tuossa hovikunnassa — täynnä kauneutta ja jaloutta, nuorukaisen voimaa ja vanhuksen kunniaa, sankarin uljuutta ja oppineen viisautta, pilkkaajan ilkkua ja uskovaisen hurskautta — yhteen ainoaan kohtaan oli Adrianin katse kiintynyt. Erillään muista, vasta tulleena — pitkät kiharat tummina valuen kauas yli käsivarren ja rinnan — oli nainen kasvot osaksi poiskäännettyinä ja näkyväinen osa vainajan äidillekin tuntemattomana, — mutta yllään tuo kovaonninen vaippa, jossa, vaikka himmentyneinä ja mustuneina, vielä oli nähtävissä nuot vaakunatähdet, joita Rooman uljaan tribuunin nimen omistajat olivat käyttäneet. Adrian ei nähnyt enempää — hän horjahti haudankaivajain syliin. Herättyään hän vielä oli Florensin porttein ulkopuolella — venyi viheriällä nurmella — opas seisoi hänen vieressään — pidellen suitsista hänen ratsuansa, joka pureskeli rauhallisena mehevää ruohoa. Toiset lapiomiehet istuskelivat vajassaan.
"Vai jo virkositte! Arvelinkin että se vaan oli tuon lemun vaikutusta; harvat sen kestävät niinkuin me. Ja koska olette etsimistenne perillä ja ajattelin että jättänette nyt Florensin, jos teillä hiukkakin on järkeä jälellä, niin kävin noutamassa teidän oivan hevosenne. Minä olen ruokkinut sitä siitä saakka kuin lähditte palatsista. Luulin tosiansa että siitä olisi tullut minun omaisuuttani, mutta onhan niitä yllinkyllin yhtä hyviä. Nouskaa selkään, nuori herra. Minun tulee surku teitä, en tiedä miksi, paitsi että olette ainoa, jonka olen viikkokausiin nähnyt pitävän enemmän huolta toisesta kuin itsestään. Toivon että olette tyytyväinen, kun olen osottanut hiukan älyä tässä, heh, palveluksessanne, ja niinkuin minä olen tehnyt tehtäväni, tekin pitäisitte lupauksenne."
"Ystäväni", sanoi Adrian, "tuosta saat kylläksi kultaa, tullaksesi rikkaaksi, ja tuon jalokiven, jota kauppiailta saat kuulla ruhtinaitten kilvan ostelevan. Näytät rehelliseltä, ammatistasi huolimatta, muuten olisit ryöstänyt ja murhannut minut aikoja sitten. Tee minulle yksi palvelus vielä."
"Äiti parkani sielun kautta, teen."
"Ota tuo — tuo ruumis tuosta hirveästä paikasta. Hautaa se johonkin rauhalliseen ja syrjäiseen paikkaan — erikseen — yksin! Lupaatko? — vannotko? — hyvä! Ja nyt auta minua ratsuni selkään. Hyvästi Italia, ja ellen tästä iskusta kuole, niin tulkoon kuolema niinkuin tulee kunnian ja epätoivon — torvien soidessa ja lippujen liehuessa — uljaassa rintamassa, arvokkaan vihollisen vastassa! — Paitsi ritarinkuolemaa ei ole mitään elettävää jäljellä!"
SEITSEMÄS KIRJA.
VANKEUS.
I Luku.