Avignon. Kaksi hovipoikaa. Vieras kaunotar.
On erotus Shakespearen ja melkein jokaisen muun saman taiteen mestarin draamalla, siinä että ensinmainitussa loppuromahdus harvoin johtuu yhdestä ainoasta aiheesta — yhdestä selvästä ja yhtämittaisesta tapausten kehittymisestä. Vaihtelevat ja monimutkaiset vaikuttimet muodostavat lopullisen päätöksen. Ajan ja paikan rajoista riippumatta, kukin aika, kukin paikka kuvataan, esitetään meille toiminnan ja henkilöitten täsmällisine vaihdoksineen. Joskus huomio näyttää seisahtuvan, poikkeavan syrjään, tapaavan uusia, siihen asti tuntemattomia esineitä, tahi luonteenominaisuuksia, joihin siihen saakka on viitattu, vaan joita ei ole kehitetty. Mutta todella toiminta noin pysähtyessään vaan kokoaa, poimii ja kerää yhteen kaikki olojen vaiheet, jotka vievät tuohon suureen päätökseen: ja runoelman taide on vaan hyljätty historian uskollisuuden vuoksi. Kuka hyvänsä ryhtyy asettamaan maailman eteen ihmisen elämän ja aikakauden uskollista esitystä ja ulottaen dramatiikan epiikaksi levittää kertomuksensa yli vuosien vaiheitten, hän tuossa tietämättänsä huomaa olleensa Shakespearen osottelija. Uusia luonteita, jokainen vieden päätökseen — uusia näkymöitä, jokainen johtaen viimeiseen, ilmaantuu yhtämittaa hänen eteensä, joskus näyttäen lukijasta viivyttävän, niiden jouduttaessakin loppuromahdusta. Uhrikulkue vaeltaa eteenpäin, lisääntyen uusista tulokkaista, kadottaen monta, jotka siihen alussa liittyivät, kunnes vihdoin, samana kokonaisuudessaan, mutta jäseniltään erilaisena, joukko saavuttaa määrätyn alttarin ja uhrin.
On kulunut viisi vuotta edellisistä tapauksista, ja kertomukseni siirtää meidät Avignonin paavilliseen hoviin — tuohon rauhalliseen valtaistuimen paikkaan, johon P. Pietarin seuraajat olivat muuttaneet keisarillisen kaupungin ylöllisyyden, komeuden ja paheet. Päästyään turviin mahtavan ja raa'an ylimystön kavaluudesta ja väkivallasta, pyhän istuimen hovilaiset antautuivat juhlapäivän huumaukseen — heidän leponsa oli nautinnoille pyhitetty, ja Avignonissa nähtiin siihen aikaan Europan kenties iloisin ja hekumallisin seurapiiri. Clemens VI:n hieno aisti oli virittänyt tuulahduksen kirjallista sivistystä paikan karkeisiin huvituksiin, ja Petrarcan henki yhä raivasi tietänsä läpi melskeisten kokousten ja yökuntaisten mässäysten.
Innocentius VI oli vast'ikään seurannut Clemensiä, ja mitä vaatimuksia hänellä omaan oppiinsa nähden lienee ollutkin, hän ainakin piti arvossa toisten tietoja ja neroa, ja ajan sulokas turhantapaisuus aina yhdistyi huvien tavottelemiseen. Paikkakunnalla vallitseva turmelus oli liiaksi vakaantunut, jotta siihen olisi vaikuttanut Innocentiuksen esimerkki, joka itse oli tavoiltaan yksinkertainen ja elämältään esimerkiksi kelpaava mies. Vaikka Innocentius, samoin kuin hänen edeltäjänsä, noudatti Ranskan politiikkiä, hänessä asui itsepintainen ja ääretön kunnianhimo. Sydämestään tarkottaen kirkon parasta hän oli laatinut suunnitelman palauttaakseen ja vahvistaakseen sen järkytetyn ylivallan Italiaan, ja monilukuisten valtioitten tyranneja hän piti hengellisen kunnianhimonsa pääesteenä. Eikä tuo ollut Innocentius VI:n politiikki yksin. Niine poikkeuksineen, joita erityiset asianhaarat välttämättömästi vaikuttivat, paavinistuin, ylipäänsä, suosi Italian valtiollisia oikeuksia. Keskiajan tasavallat versoivat kirkon varjossa; ja siellä, niinkuin muuallakin, nähtiin, päin vastoin yleistä mielipidettä, että uskonto, vaikkapa häväisty ja nurinpuolinen, edisti kansalaisvapauden yleistä suojelusta — nosti alhaista ja vastusti sortajaa.
Tähän aikaan ilmestyi Avignoniin eräs merkillinen ja verraton kaunotar. Hän oli tullut vähäisen mutta uhkean seurueen keralla Florensista, ja ilmottanut olevansa neapelilaista syntyperää, erään ylimyksen leski kovaonnisen Johannan loistavasta hovista. Hänen nimensä oli Cesarini. Tultuaan paikkaan, jossa Venuksella oli ikivanha valtansa kristikunnan pesälinnassakin, jossa lemmellä oli elämän ensi sija ja kauneus oli mahti, signora Cesarini oli tuskin näyttäytynyt julkisesti, kun puoli Avignonin hienointa yleisöä oli hänen jalkainsa edessä. Hänen naispalvelijoilleen laitettiin kallisarvoisia lahjoja, ja valittavia serenaadeja kuului öisin hänen akkunansa alta. Hän antautui vapaasti kaupungin iloisiin huvitteluihin ja hänen sulonsa oli Petrarcan säkeitten keralla yleisen ihailun esineenä. Mutta vaikkei hän ollut kenellekään jyrkkä, ei kenkään saattanut väittää omakseen hänen hymyjensä etuoikeutta. Hänen maineensa oli vielä nuhteeton; mutta jos joku saattoi olla muita edellä, niin hän näytti pikemmin tehneen kunnianhimon kuin lemmen valinnan, ja Giles, sotainen kardinaali d'Albornoz, pyhän hovin kaikkivaltijas, jo ennusti voittoriemunsa hetkeä.
Oli sydänpäivä, ja ihanan signoran eteisessä odotteli kaksi kaunista ja komeasti puettua paaschia, tuota veljeskuntaa, josta siihen aikaan ylhäiset, molemmat sukupuolet, ottivat mielipalvelijansa.
"Uskoni kautta", huudahti toinen nuorista palvelijoista, työntäen syrjään noppapelin, jolla hän toverinsa kanssa oli koettanut kuluttaa aikaansa, "tämäpä kuiva oltava! Paras osa päivää jo mennyttä! Emäntämme ei pidä kiirutta."
"Ja minäkin puin uuden samettinuttuni ylleni", vastasi toinen, katsellen surkutellen komeuttaan.
"Älä turhias puhu, Giacomo", sanoi toveri haukotellen. — "Mitähän nyt uusia kuuluu? Onko hänen Pyhyytensä jo tullut järkiinsä?"
"Järkiinsä, onko hän ollut hulluna sitten?" kuiskasi Giacomo totisena.