"Angelo", sanoi hän lähestyen, "Angelo —" ja hänen äänensä petti hänen. Hän vaikeni ikäänkuin henkeänsä vetääkseen ja jatkoi sitten, "sinä yksin olet palvellut meitä uskollisesti; sinä yksin olet seurannut meitä retkillämme, maanpaossa, — sinä yksin tiedät salaisuuteni — sinä seurueestani olet ainoa roomalainen! — Roomalainen! Tuo oli kerran suuri nimi. Angelo, se nimi on langennut, mutta vaan sentähden, että roomalaisen suvun luonto ensin lankesi. Ylpeä se on, mutta horjuva; riehuva, mutta pelkuri; uljas lupaamaan, mutta rehellisyydeltään mädännyt. Olet roomalainen, ja vaikka olen kokenut uskollisuuttasi, niin syntymäsi epäilyttää minua vilpistä."
"Signora", sanoi paaschi, "olin lapsi, kun otitte minut palvelukseenne, ja olen nyt vasta miehuuden rajalla. Mutta vaikka lienenkin vielä poika, niin tahtoisinpa uhmata uljaimman ritarin tahi rauhanrikkojan peistä puolustaakseni Angelo Villanin uskollisuutta hänen hallitsijattarelleen ja synnyinmaalleen."
"Voi, voi!" sanoi signora katkerasti, "niin ovat tuhannet suvustasi sanoneet! Mitä he ovat tehneet? Mutta tahdon luottaa sinuun, niinkuin olen aina luottanut. Tiedän että tavottelet mainetta, että sinussa on nuorukaisen puhdas ja kirkas kunnianhimo."
"Olen orpo ja äpärä!" virkkoi Angelo töykeästi. "Ja olot ärsyttävät minua toimintaan, tahtoisin voittaa oman nimeni."
"Ja olet voittava", sanoi signora. "Vielä näemme ajan, jolloin saat palkintosi. Mutta nyt ole vikkelä. Tuo tänne yksi paaschipuvuistasi — vaippasi ja päähineesi. Sukkelaan, äläkä virka hiiskaustakaan kenellekään siitä mitä olen sinulta pyytänyt."
V Luku.
Tornin asujain.
Yö läheni lähenemistään, ja kolkon tornin ylimmässä kammiossa, joka oli Cesarinin palatsin akkunoita vastapäättä, istui yksinäinen vanki. Vähäinen lamppu paloi kivipöydällä hänen edessään, luoden valonsa avattuun raamattuun sekä noihin ankariin, mutta haaveellisiin muinaisen Rooman mahtavuuden kertomuksiin, jotka Liviuksen nero jalosti historiaksi. Kahleet riippuivat tornin, kupulaesta, pitäen vangittua ahtaalla, mutta myönsivät kuitenkin hänen jäsenilleen tarpeeksi vapautta mittelemään suurinta osaa kammiosta. Vihertävät ja kosteat olivat seinäin jykevät paateret, ja korkealla olevasta ahtaasta aukosta virtasi kuunvalo, uinuen sankassa varjossa yli karkean lattian. Kolkassa oleva vuode täydensi huoneen kaluston. Sellainen oli kuukausia ollut kopeimpien ylimysten voittajan ja maailman uljaimman kaupungin hekumallisen diktaattorin asuinpaikka!
Huolet ja matkat, aika ja kommellukset olivat tehneet vaikutuksensa Rienzin persoonaan. Hänen vartalonsa suhteet olivat varhaisemman miehuuden taneasta voimasta laajentuneet, hänen kirkkaan valjakkaa poskeansa peitti kivulias, pettävä hehku. Noissa tutkisteluissaankaan, vaikka hän näytti niihin vajonneen, ja vaikka tuo luettava oli hänen yltiöpäisyyteen saakka intoilevan mielensä mukaista, hänen katseensa ei voinut kiintyä riveihin yhtä vakavasti kuin ennen. Kirjoista oli tenhotiessään. Silloin tällöin hän liikahti levottomana, hypähti pystyyn, istuutui jälleen sekä päästeli katkonaisia huudahduksia, kuin pahaa unta näkevä mies. Tuon tuostakin hänen silmäyksensä kärsimättömästi siirtyi ylöspäin, ylt'ympäri, ja noissa suurissa syvissä silmissä paloi merkillinen, välähtelevä tuli, joka olisi saattanut katsojassa herättää epämääräistä, selittämätöntä pelkoa.
Angelo oli pääasiallisesti oikein kertonut Rienzin kukistumisen jälkeiset myöhemmät vaiheet. Hän oli ensin Ninan ja Angelon kanssa lähtenyt Neapeliin ja päässyt vähäksi aikaa Ludvigin, Unkarin kuninkaan epävakaiseen suosioon. Tuo ankara, mutta jalomielinen hallitsija oli kieltäytynyt luovuttamasta mainehikasta vierastaan Clemensin haltuun, mutta samalla selittänyt olevansa kykenemätön säilyttämään häntä turvassa. Ollen salaisessa yhteydessä Roomassa olevien puoluelaistensa kanssa, pakolainen sitten etsi suojaa Monte Maiellan onkaloissa asuvien erakoitten luota, jossa hän yksinäisyydessä ja mietiskelyissä vietti kokonaisen vuoden, paitsi tuota aikaa, jonka hän oli käyttänyt Florensin matkaansa. Käyttäen hyväkseen Rooman riemujuhlaa, hän pyhiinvaeltajaksi puettuna oli matkustanut läpi laaksoin ja vuoristoin, missä vielä oli viljalta muinaisen Rooman kolkkoja raunioita, ja tultuaan kaupunkiin hänen levoton ja kunnianhimoinen henkensä ryhtyi puuhaamaan uusia salaliittoja, mutta turhaan. Kardinaali Ceccano laski hänen toisen kerran kirkon kiroukseen, ja jättäessään taas kaupungin pakolaisena, hän pudistaen tomun jaloistaan ja nostaen kätensä kohti noita muureja, jotka vielä ovat Tarqvinien todistajina, hän huusi — "olet kunnioittanut minua ruhtinaanasi — vainonnut minua uhrinasi — Rooma, Rooma, vielä olet ottava minut vastaan vallottajana!"