Yhä pyhiinvaeltajaksi puettuna hän onnellisesti samosi läpi Italian keisari Kaarle Böömiläisen hoviin, jossa hän vastaan otettiin niinkuin hovipoika oli kertonut, joka nähtävästi oli ollut paikalla. On epäiltävää kuitenkin, oliko keisari kohdellut häntä niin ritarillisesti kuin Angelon kertomuksesta näkyy, vai oliko hän luovuttanut Rienzin paavin kätyrien haltuun. Varmaa on joka tapauksessa että kukistuneen tribuunin matka Praagista Avignoniin oli kuin riemuretkeä. Hänen kummalliset kohtalonsa — hänen murtumaton henkensä — tuo uusi mahti, jolla järki ihmeellisesti oli voittanut alaa nousevan sukupolven mielissä — Petrarcan kaunopuheliaisuus ja tuo tavallinen mielensuosio; jonka kukistunut suuruus yleensä saa osakseen — kaikki tuo yhdessä teki Rienzistä aikakautensa sankarin. Ei ainoakaan kaupunki, johon hän saapui, olisi ollut uhmaamatta piiritystä hänen turvaamisekseen — ei ainoakaan talo olisi ollut suojaamatta häntä — ei ainoakaan käsi olisi ollut iskemättä iskua hänen puolustuksekseen. Kieltäytyen kaikista avun tarjouksista, halveksuen jokaista paon tilaisuutta, masentumattoman toivonsa innostamana ja vahvasti uskoen kohtalonsa ylevyyteen, tribuuni läksi Avignoniin — ja joutui vankityrmään!
Sellaiset ovat hänen ulkonaiset vaiheensa lyhyesti ja pikaisesti kerrottuina; mutta kuka on sanova mitä sisällä tapahtui, kuka kertova sydämen hirveän historian — kuka kuvaava nuot tunteitten ja ajatusten rajut vaihdokset — suuttuneen mielihaikean — kolkon murheen — ylpeän pettymyksen, joka suretti, milloinkaan hävittämättä, tuon suuren hengen tarmoa? Kuka on sanova mitä lienee kärsitty Maiellan erakkomajoissa — tuon hävinneen valtakunnan autioilla kunnailla, jonka hän unelmissaan oli uudistava — barbaarilaiskuningasten hoveissa, ja ennen kaikkia palatessaan hyljättynä ja valepuvussa, kristityn maailman kansajoukkojen seassa, entisen valtansa paikkaan? Minkä muistojen vallassa, kuinka hurjistunein ja polttavin ajuin! Mitä lieneekään Avignonin vankikomeroissa mietiskellyt mies, joka oli syössyt kaikkeen yltiöpäisyyden vimmaan — neljä intohimoa, joista jokainen ylenmääräisenä yksin olisi ollut riittävä runtelemaan vankimman järjen — intohimoa, joita itsessään on vaikeinta yhdistää toisiinsa — tuo vapauden ja samalla vallan — tiedon ja samalla uskonnon haaveksija — innoittelija — himoitsija!
"Niin", jupisi vanki, "tuo teksti on lohduttavaa — lohduttavaa. Niitä, jotka oikeassa ovat, ei aina sorreta." Pitkään huoaten hän verkalleen työnsi raamatun syrjään, suuteli sitä hartaasti ja oli hetkisen ääneti ja mietteissään; ja sitten kuullessaan hiljaista rapinaa kopin nurkasta, hän virkkoi hellästi, "voi ystäväni, toverini, rotat, niitten aika on nyt — olen mielissäni että säästin niille leipää!" Hänen silmänsä kirkastui huomatessaan nuot omituiset eläimet, joita pujahteli esiin seinän raosta ja pelkäämättä hiiviskeli hänen luokseen. Hän heitti niille muutamia leivänmuruja ja tarkasteli hymyillen niitten hyppyjä. "Manchino, valkonaamainen lurjus! se pitää puolensa. Ha, ha! se on etevämpi — se johtaa muita ja joutuu ensimmäisenä kiikkiin. Kuinka se on pureskeleva rautaista seinää, tuo kelpo poika, ja sill'aikaa kurja lauma töllistää etäällä, vapisee ja pelkää, eikä ikinä auta! Yhdistetyin voimin ne kyllä saattaisivat murtaa häkin ja vapauttaa johtajansa! Voi teitä viheliäisiä syöpäläisiä, syötte leipääni ja jos kuolema minut tapaisi, karkaisitte raatoni kimppuun. Pois!" ja hänen läiskäyttäessään käsiään, kahleet kilahtivat ja hänen vankeutensa kumppanit katosivat samassa.
Tuo omituinen ja vallaton hilpeys joka asui Rienzissä ja jota tuhman jäykät roomalaiset olivat pitäneet narrimaisuutena, oli yhä säilyttänyt entisen ilmeensä hänen kasvoillaan ja hän nauroi ääneensä nähdessään itikkain rientävän piilopaikkoihinsa.
"Hiukan melua ja kahleitten kilinää — hyi, aivan kuin ihmiskunta!" Hän vaipui äänettömyyteen ja vetäen verkalleen eteensä Liviuksen eloiset kertomukset hän virkkoi: "hetki puoliyöhön! — paremmat hereisen unelmat kuin nukkuneen. Historia kertoo, kuinka miehet ovat nousseet — vieläpä kansatkin — surullisemminkin langettuaan kuin Rienzi tai Rooma!"
Hetken perästä hän näytti vajonneen lukemiseensa, ja niin kiinteästi hän oli toimessaan, ettei hän kuullut askelia, jotka kierreportaita myöten lähenivät hänen kammiotaan. Vasta silloin Rienzi, kummastellen että häntä noin tavattomana hetkenä häirittiin, nosti silmänsä, kun vartijat kiersivät suunnatonta avaintaan ja uksi ulvahti saranoillaan. Ovi sulkeutui jälleen, ja hän lampun himmeässä valossa huomasi henkilön, joka nojautui seinään, ikäänkuin tukeakseen itseään. Hän oli päästä jalkoihin kääriytynyt sen aikuiseen pitkään viittaan, joka, ynnä leveä, höyhentöyhtöinen hattu, salasi vieraan kasvonpiirteetkin.
Rienzi katsoi pitkään ja tutkivasti. "Puhukaa", hän sanoi, laskien kätensä otsalleen. "Pitkällinen yksinäisyys lienee huumannut minut tahi teidän olentonne, hyvä herra, huikaisee. En tunne teitä, en — tiedä — olenko varma —" ja Rienzin tukka nousi pystyyn hänen hitaasti kohotessaan seisomaan — "olenko varma että elävä olento seisoo edessäni? Enkelit ovat ennenkin astuneet vankiloihin. Voi! eipä milloinkaan ole enkelin lohdutusta paremmin tarvittu."
Vieras ei vastannut, mutta vanki näki hänen povensa kohoilevan viitan alla; äänekkäät nyyhkytykset tukahuttivat hänen puheensa, ja vihdoin ikäänkuin väkivaltaisesti ponnistaen itseään, hän syöksähti eteenpäin ja vaipui tribuunia jalkoihin. Salaava hattu ja pitkä viitta putosivat permannolle — naisen kasvot katsoivat ylös läpi intohimoisten, kiiltävien kyynelten — naisen käsivarret syleilivät vangin polvia! Rienzi tuijotti ääneti ja liikahtamatta kuin kivi. "Taivaan voimat ja pyhimykset!" hän jupisi vihdoin, "vieläkö minua kiusaatte? — oletko hän? — ei, ei — mutta puhu!"
"Armaani — jumaloimani — etkö minua tunne?"
"Olet — olet!" huudahti Rienzi hurjasti, — "olet Ninani — puolisoni — oma — —"