Hänen äänensä tukahtui. Toinen toisensa syleilyssä nuot poloiset näyttivät hetkeksi kadottavan jälleenyhtymisen autuuden tunnonkin. Se oli tiedoton, syvä, hurmaus, jonka läpi jotakin unenkaltaista vain heikosti ja epäselvästi häämöttää.
Vihdoin toinnuttuaan — vihdoin tultuansa järkiinsä — ensimmäisten katkonaisten huudahdusten, riemun ensimmäisten hurjien hyväilyjen perästä. — Nina kohotti päänsä puolisonsa povelta ja katsahti suruisena hänen? muotoaan. — "Voi, mitä olet kokenut siitä kuin erosimme! — mitä siitä hetkestä, jolloin rohkean sydämesi ja hurjan kohtalosi ajamana jätit minut keisarilliseen hoviin, etsiäksesi jälleen kruunua ja löytääksesi kahleet! Voi, miksi huolin käskyistäsi — miksi annoin sinun lähteä yksin? Kuinka usein matkallasi epäilyksessä, vaarassa, tämä povi olisi saattanut olla lepopaikkasi, tämä ääni kuiskata lohtua sielullesi! Oletko terve, herrani — Colani? Valtimosi lyö nopeammin kuin ennen — otsasi on uurteinen. Voi, sano minulle olevasi terve!"
"Terve", virkkoi Rienzi hajamielisenä. "Luulenpa niin! — Sairas mieli huumaa kaiken ruumiin raihnauden. Terve — kyllä! Ja sinä — sinä ainakaan et ole muuttunut, ellei kauneutesi uhkeammaksi. Laakeriseppeleen kunnia ei ole kuihtunut kulmiltasi. Vielä sinä —" sitten keskeytti hän yht'äkkiä — "Rooma — kerro minulle Roomasta! Ja sinä — kuinka tulit tänne? Voi, kenties tuomioni on laskettu, ja armosta suotu minun nähdä sinut kerran vielä, ennenkuin telottaja minut sokasee. Minä muistan, se suosio myönnetään pahantekijöille. Silloin kun minä olin elämän ja kuoleman herra, minäkin sallin halvimman rikoksellisen jättää hyvästi ne, jotka olivat sille rakkaita."
"Ei — ei niin, Cola!" huudahti Nina, laskien kätensä hänen suulleen.
"Tuonpa sinulle ilahuttavampia uutisia. Huomenna sinua kuulustellaan.
Tuomioistuin on sinulle suosiollinen. Olet pääsevä vankeudestasi."
"Voi, sano se vielä kerta!"
"Sinua kuullaan, Colani — sinun täytyy päästä vankeudestasi!"
"Ja Rooman tulla vapaaksi! Suuri Jumala, minä kiitän sinua!"
Tribuuni vaipui polvilleen, ja milloinkaan ei ollut hänen sydämestään kohonnut hartaampaa ja itsekkäisyydestä vapaampaa kiitosrukousta. Kun hän taasen nousi, koko mies näytti muuttuneelta. Hänen silmässään oli jälleen sen entisen syvän ja tyynen mahdin ilme. Majesteetti kuvautui hänen otsallaan. Maanpaon murheet olivat unhotetut. Eloisissa ajatuksissaan hän vielä kerran seisoi maansa vartijana, — ja sen hallitsijana!
Nina katseli häntä hartain kunnioituksin, jotka sulattivat hänen turhamaisemmat ja karkeammat ominaisuutensa kaikeksi vienoimman naisen hellyydeksi. "Sellainen", hän ajatteli, "oli hänen katseensa kahdeksan vuotta sitten, kun hän jätti neitsytkammioni, täynnä mahtavia tuumia, jotka Rooman vapauttivat — sellainen hänen katseensa, kun hän päivän koettaessa ryömivien ylimysten ja polviaan notkistavan kansan joukossa asteli tuossa kaupungissa, jonka hän oli tehnyt valtaistuimeksensa!"
"Niin, Nina", sanoi Rienzi kääntyen ja kohdaten hänen silmäyksensä. "Sieluni sanoo minulle että hetkeni on lähellä. Jos he tutkivat minua julkisesti, he eivät uskalla minua langettaa — jos he minun vapauttavat, he eivät uskalla olla minua takasin asettamatta. Huomenna, sanoit, huomenna?"